Kuulumisia, tunnelmia ja muistoja

Istuskelen mökin sohvalla torstai-iltapäivänä ja kuuntelen lintujen laulua. Pihapuuhun on jo ilmestynyt silmuja. Krookukset puskevat maasta, ja krokusvakantie (hiihtoloma) alkaakin jo parin viikon päästä. Me vietämme lomaviikon Suomessa ja toivomme, että Tampereella on silloin lunta.

Tulin aamulla miehen kanssa mökille etätöihin. Meillä on nykyään torstai-iltaisin lapsenvahti, joka hakee nelivuotiaan koulusta ja laittaa hänet nukkumaan kotona Utrechtissa. Me vanhemmat saamme nauttia koko päivän hiljaisesta Veluwesta ja matkustaa kotiin vasta auringon laskettua.

Sen jälkeen, kun palasimme arkeen tammikuun alussa, olen touhottanut aika lailla. Työsähköposti oli neljän kuukauden poissaolon jälkeen täynnä meilejä, ja rutiinien löytymiseen meni paitsi aikaa myös jonkin verran ylimääräistä energiaa. Olen mennyt nukkumaan iltaisin viimeistään kymmeneltä.

Tuttavamme ja työkaverimme kysyvät, miltä tuntuu olla kotona matkan jälkeen ja minä vastaan rehellisesti, että koko matka tuntuu hyvin kaukaiselta. Se on hollantilaisen mielestä oikeastaan väärä vastaus. Pitäisi sanoa, että matka oli fantastisch ja että ollaan edelleen superrelaxed. Mutta en pysty huijaamaan; ei minulla mitään stressiä ole, mutta olo on muuten ihan tavallinen ja arkinen, ei mikään kaukomatkan jälkihehkuinen.

Neljävuotiaan koulunaloitus on sujunut hyvin. Kouluun lähdetään aamulla ihan hyvillä mielin, eikä uusien asioiden aiheuttama pieni jännitys ole häirinnyt yöunia – pikemminkin päinvastoin: lapsi nukahtaa iltaisin viimeistään seitsemältä. Ensimmäisen kuukauden aikana opittiin kirjaimet M ja A, ja lapsi kirjoitti yhtäkkiä oman nimensä ilman apua. Me emme ole painostaneet häntä oppimaan yhtään mitään, mutta koulussa tehdään ilmeisesti muutakin kuin leikitään Duploilla. Yhtenä päivänä lapsi ilmoitti minulle, että Rembrandt ja Dick Bruna ovat taiteilijoita.

Väitöskirjani on edistynyt sen verran, että sisällysluettelo on valmis ja tiedän, minkä verran opuksesta puuttuu tekstiä. Työtilanne on muutenkin hyvä; minulla on puolipäivätoimi yliopistossa ja tarpeeksi toimeksiantoja yksityisyrittäjänä. Tammikuun lopussa tajusin, että valmistumisestani on kulunut 20 vuotta. Se tuntui juhlavalta.

Töiden lisäksi olen viettänyt aikaa sairaalan poliklinikalla, jossa on etsitty syytä lokakuussa matkan aikana alkaneisiin uudenlaisiin vatsavaivoihin. Kävin kahdessa eri suolistotähystyksessä, joita varten sain niin tujut uni- ja kipulääkkeet, etten muista kummastakaan toimenpiteestä yhtään mitään. Potilastietokannasta luin jälkikäteen, että minulla oli tähystysten aikana ollut pari hankalaa hetkeä. Minulle tehtiin myös ohutsuolen MRI-tutkimus, ja kaikenlaisia näytteitäkin pääsin viemään laboratorioon (ei niistä sen enempää). Mitään vakavampaa ei ole löytynyt, ihan ”normaalia” suolistotulehdusta vain, ja oireetkin ovat onneksi helpottaneet. Anemiaa hoidetaan edelleen rautainfuusioilla.

Sairastimme tammikuun lopussa omituisen flunssan, johon kuului yhden päivän korkea kuume ja kova väsymys. Flunssapäivästä oli se hyöty, että sain luettua hypekirjan, Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen. Jätän kirja-arvostelut suosiolla esim. Mrs Karlssonille, mutta sen verran voin kertoa, että luin koko kirjan yhteen menoon. Päiväkirjamaiset tekstit ovat aina kiinnostaneet minua.

Olen tehnyt aika vähän mitään sosiaalista paitsi tavannut pari kaveria, mutta tammikuun lopussa kävin kuorokaverini 60-vuotissynttäreillä, jotka olivat naisten iltapäiväkestit. Paikalla oli monta muutakin sopraanoa ja alttoa, jotka olen tuntenut melkein siitä asti kun muutin Hollantiin, eli melkein kaksi vuosikymmentä. Kotiin matkustaessani mietin, että minun pitäisi ehkä sittenkin viettää enemmän aikaa ihmisten parissa. Olen niin introvertti, että lähteminen tuntuu aina ylivoimaiselta, mutta jälkeen päin olen iloinen, että tuli mentyä – varsinkin silloin, kun tapahtuma on kestänyt enintään noin kaksi tuntia.

Heti seuraavalla viikolla päätinkin osallistua työpaikkani uuden vuoden pippaloihin. Miestä vähän nauratti, kun hehkutin tapahtumaa kotiin palattuani siksi, että se kesti vain 2,5 tuntia eikä siellä soitettu kovaa musiikkia.

Miehen kanssa olemme viettäneet kivaa parisuhdeaikaa muun muassa käymällä läpi noin 20 muuttolaatikollista vanhoja kirjoja, CD-levyjä, papereita ja valokuvia. Säilytin pari laatikollista muistoja ja vein loput tavarat antikvariaattiin, kierrätykseen tai roskikseen. Yhtenä iltana luin läpi kaikki neljä päiväkirjaani sinkkuvuosilta 2005-2011. Voi hyvänen aika sentään! Päätin hävittää päiväkirjat ennen kuin lapseni oppii lukemaan.

Lapsen aikaisen nukkumaanmenon takia meille jää miehen kanssa yllättävän paljon yhteistä aikaa. Somettamiseenhan ne illan viimeiset tunnit usein menevät, mutta olemme me ehtineet katsoa yhdessä The Crownin kaikki kolme tuotantojaksoakin sekä muutaman elokuvan, kuten eilisiltaisen Holiday in the Wild. Elokuva oli tosi huono, mutta onnistuin sen loppuminuuteilla kuitenkin puhkeamaan hillittömään itkuun, koska Kristin Davisin esittämä päähenkilö joutui jättämään hyvästit vauvaelefantille.

Tuo olikin samalla vuoden ensimmäisten viikkojen suurin järkytys, ehkä varastosta löytämäni vanhojenpäiväkuvan jälkeen.