Nelivuotiaan ensimmäinen koulupäivä

Ainokaisemme aloitti eilen koulun. Hollannissa lapsi saa mennä kouluun heti neljä vuotta täytettyään ja oppivelvollisuus alkaa viisivuotiaana. Käytännössä kaikki lapset aloittavat koulun heti neljävuotiaana – jo senkin takia, että päiväkotimaksut ovat päätä huimaavat ja koulu (lähes) ilmainen.

Olimme jo monta vuotta sitten käyneet tutustumassa lapsen kouluun, mutta päätimme vasta alle vuosi sitten, että hän menee juuri tähän eikä toiseen lähikouluun. Tämä koulu tuntui paremmalta. Molemmat utrechtilaiset kaupunkikoulut ovat kuulemma hyviä kouluja, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Yleensä lapset voivat vähän alle neljävuotiaana käydä tutustumassa kouluun kolmen aamupäivän verran, mutta koska vietimme koko syksyn Havaijilla, emme voineet suorittaa totuttelua aikataulussa. Joulukuun lapset eivät toisaalta voikaan aloittaa koulua heti täytettyään neljä, koska koulun aikataulut ovat liian kiireiset juuri ennen joululomaa. Joulukuiset pääsevät aloittamaan tammikuun alussa.

Niinpä tallustimme pimeänä loppiaismaanantaiaamuna muutaman sadan metrin päässä sijaitsevan koulun pihalle. Lapsi lauleskeli matkalla. Olimme jutelleet koulun aloituksesta paljon, mutta päättäneet olla puhumatta siitä edellisenä päivänä, jotta tärkeät yöunet eivät häiriintyisi. Se olikin hyvä idea; lapsi nukkui erinomaisen sikeät 11 tunnin unet.

Kun kerroimme lapselle maanantaiaamuna, että suuri päivä on vihdoin koittanut, hän lähti saman tien iloisena etsimään Ryhmä Hau -koulureppuaan. Pakkasimme reppuun hollantilaiseen tapaan hedelmävälipalan (fruithapje), joka syödään kymmeneltä, ja leipälounaan, joka syödään kahdeltatoista. Hän sai leipiensä väliin kanafilettä ja omenasiirappia (appelstroop). Kyytipojaksi varasimme maitotötsän ja pienen vesipullon.

Kouluun mennessään nelivuotiaiden pitää periaatteessa osata käydä vessassa, myös isolla hädällä, aivan itse ilman aikuisen apua. Se onkin minua tässä jännittänyt ehkä jopa eniten, vaikka lapsi onkin hyvin omatoiminen ja opettelee parhaillaan niitä vaikeimpiakin taitoja (lue: pyllyn pyyhkimistä).

Saavuimme koulun pihalle klo 8.20, juuri ennen kuin koulun ovet avautuivat. Saimme viedä lapsen luokkaan, jossa pienet tuolit olivat sievässä ringissä. Lapsi löysi oman keltaisen tuolinsa ja istahti sille selvästi jännittyneenä. Minunkin sydämeni hakkasi, vaikka yritin näyttää iloiselta ja coolilta. Kättelin paria muuta vanhempaa, ja tytärkin sai pian vieruskavereita.

Opetusta (leikkiä) on lapsen koulussa maanantaisin, tiistaisin ja torstaisin klo 8.30-15 ja keskiviikkoisin ja perjantaisin klo 8.30-12. Sovimme opettajan kanssa, että hän soittaa meille lounastunnilla klo 12, jos lapsi vaikuttaa kovin väsyneeltä. Muussa tapauksessa tulisimme hakemaan hänet kotiin vasta koulun loputtua klo 15. Lapsi ei enää pitkään aikaan ole normipäivänä nukkunut päiväunia, joten niistä ei tarvinnut huolehtia.

Lounastunnin ajaksi (klo 12-13) lapsen voisi hakea kotiin syömään. Koululle on kuitenkin järjestetty palvelu, jonka ansiosta lapsen saa jättää koululle syömään omat eväänsä ja ulkoilemaan lapselle tuttuun leikkipuistoon. Siitä maksetaan pari euroa päivässä. Olimme tilanneet palvelun, koska olemme tietenkin yleensä itse töissä tuohon aikaan. Päiväuniin ei koululaisilla ole mahdollisuutta.

Opettajia on kaksi, ja he ovat luokan edessä vuoropäivinä. Ryhmän koko on tällä hetkellä 19 lasta. Ryhmäkoon odotetaan kevään aikana kasvavan noin kolmeenkymmeneen, kun luokkaan tulee jatkuvasti lisää neljä vuotta täyttäneitä.

Kellon soidessa klo 8.30 vanhempien pitää poistua luokasta (ripeästi). Niin meidänkin. Pussasin vähän kalpeaa lasta ja lupasin, että tulemme iltapäivällä hakemaan hänet. Kävelimme kotiin, minä kyyneliä vuodattaen ja mieskin epäilyttävän hiljaisena. Itkin jopa sitä, että (vasta) luokassa paljastui, että lapsen paidassa oli hammastahnatahroja. Tuntui suhteettoman surulliselta laittaa lapsi kouluun tahraisessa paidassa sellaisena päivänä, jona huomio auttamatta kiinnittyisi häneen – olihan hän ainoa uusi oppilas. Miehen mielestä hammastahnatahrat nelivuotiaan paidassa eivät ole kovin vakava juttu. Kyyneleeni taisivatkin oikeasti olla pelkkää eroahdistusta. Oli outoa jättää lapsi vieraaseen paikkaan, kun ollaan juuri oltu yli neljä kuukautta yhdessä lähes 24/7.

Teimme miehen kanssa töitä kotona. Soittoa ei lounasaikaan kuulunut, se oli hyvä merkki.

Vähän ennen kolmea seisoin miehen kanssa koulun portin ulkopuolella odottamassa sen aukeamista. Olin ollut paikalla sen verran aikaisin, että olin ehtinyt nähdä lapsen ajavan villisti ympäriinsä kolmipyöräisellä – hollantilaiseen tapaan tietysti ilman kypärää, asfalttipihalla. Lapsi ei huomannut minua ja vei pyöränsä kiltisti varastoon, kun opettaja käski lapset sisälle.

Viittä vaille kolme pääsimme koulurakennukseen, johon vanhemmat kerääntyivät hakemaan pikkuisia. Lapsi juoksi iloisena luoksemme ja kertoi minulle heti suomeksi, että häntä oli ensin pelottanut mutta myöhemmin ei enää. Opettaja kertoi, että päivä oli mennyt hyvin. Ulkona lapselle oli tullut hetkellinen ikävä äitiä ja isiä, ja opettaja oli suostutellut hänet lounasaikaan käymään edes kerran pissalla. Lapsi kertoi itse, ettei ollut juonut mitään koko päivänä (vaikka juomaa oli siis mukana). Se minua vähän kauhistutti. Omena ja lounasleivät olivat sentään kadonneet repusta.

Opettaja kertoi myös, että lapsi oli heti aamupiirissä viitannut ja halunnut kertoa lomastaan, kun siihen oli annettu mahdollisuus. Se oli mielestäni tosi rohkea veto – en olisi itse pienenä uskaltanut.

Koulun jälkeen annoimme lapsen katsoa rauhassa piirrettyjä, jotka hän halusi suomeksi (!), ennen kuin ryhdyimme korjaamaan joulukoristeita ja -kuusta pois. Lapsi jaksoi vielä imuroida olohuoneesta kaikki kuusenneulaset ja oli jotenkin niin iso. Olimme lopun iltaa lähekkäin, kaikki kotona, ja juttelimme koulupäivästä sen verran kuin lapsi halusi kertoa. Lapsi oli vähän ärsyyntynyt, koska ihan kaikki luokkakaverit eivät olleet avoimia päästämään uutta lasta leikkeihinsä. Hän oli kuitenkin löytänyt leikkiseuraa ainakin yhdestä luokkakaverista ja vaikutti ihan tyytyväiseltä ja vakaalta.

Kun ennen nukkumaanmenoa kysyimme lapselta, mikä päivässä oli ollut kivointa, hän vastasi: se, että sain mennä kouluun. Minulla olisi ollut hänelle tuhat muuta kysymystä, mutta en vaivannut niillä unista koululaista.

Olisinpa saanut eilen olla kärpäsenä lapsen luokkahuoneen katossa!