Anemia kiukuttaa

Välillä olen täysin kyllästynyt kroonistuneeseen raudanpuuteanemiaani, josta kirjoitin aiemmin. Tämä on sellainen viikko. Kiukuttelisin, jos tietäisin kenelle.

Raskaus- ja imetysaikana pari vuotta sitten sain muutaman kuukauden ajan nauttia normaalista hemoglobiinista. Sen jälkeen ollaankin menty taas jatkuvasti alle sadan (g/l). Tai kuuden pintaan, täkäläisten yksiköiden (mmol/l) mukaan.

Minua on viime vuosina tutkittu, jotta on saatu poissuljettua mahahaava, naistentaudit ja muut sellaiset anemian aiheuttajat. Olen joutunut hätäisen miesgynekologin piinaamaksi ja päässyt käymään kaikenlaisissa epämiellyttävissä suolistotähystyksissä, jotka Hollannissa onneksi saa viettää kunnon pöllyssä.

On melko selvää, että anemiani johtuu kroonisesta suolistosairaudesta ja siitä, että olen nainen hedelmällisessä iässä. (Juu, ehkä vielä pari vuotta.)

Anemian tunnetut oireet ovat kalpeus, hengästyminen, sydämen tykyttely ja väsymys. Minultakin ne kaikki löytyvät. Harmillisin oire on kuitenkin anemian vaikutus mielialaan. Kun elimistö ei saa tarpeeksi happea, koko elämä tuntuu raskaalta.

Minullahan on muuten kaikki hyvin: ihana kumppani, maailman suloisin lapsi, kiva koti ja mielenkiintoinen työ. Ei rahahuolia ja tarpeeksi aikaa levätä. Sillä tiedolla pidän itseni kohtuullisen hyvällä tuulella, mutta niin kauan kun hemoglobiini huitelee alle sadan, joudun käyttämään itseni piristämiseen paljon energiaa. Elämä ei tosiaankaan rullaa itsekseen.

Fyysinen jaksaminenkin on vähissä. Kuntosalikortti lepää lompakossa, ja jo pelkästään joogatunnin ajatteleminen tuntuu raskaalta. Iltaisin taaperon nukahdettua suuri parisänkymme houkuttaa – löhöilymielessä. Sama homma vapaapäivinä taaperon päiväuniaikaan.

Käyn nyt kerran kuukaudessa rautatiputuksessa, jonka aikana saan 500 mg rautaa suoraan suoneen. Seuraavan yön kärvistelen mahakivussa (sivuvaikutus).

Tiistain vastainen yö oli taas sellainen. Minua harmitti kovasti, mutta sain onneksi tälläkin kertaa käpertyä avomiehen kainaloon hakemaan lohtua ja jatkamaan kivun takia keskeytynyttä unta.

Suoraan suoneen pumpatun raudan sivuvaikutukset on vain kestettävä. Toiveena on, että kuukausittaisella tiputuksella saataisiin veriarvot kuntoon. Kroppani pitäisi älytä käyttää tarjolla oleva rauta punasolujen tekoon.

Onneksi minulla on joustava työnantaja, joten pystyn viettämään tippatunnit läppärin takana töitä tehden eikä minun tarvitse kuluttaa lomatunteja sairaalakeikkoihin.

Yleensä en jaksa tuhlata energiaani tämän anemia-asian harmitteluun, mutta tällä viikolla minua kiukuttaa. Tulee mieleen se täkäläinen puolituttuni, joka tokaisi minulle kauan sitten, etten muka voi tietää väsymyksestä mitään ennen kuin minulla on lapsia. Voi, kuule.

Onneksi tiedän kokemuksesta, että sitten jos kun hemoglobiini (tuttavallisemmin hemppa) lähestyy normaalia, elämä kirkastuu ja olo on taas kuin lottovoittajalla.

Ja onhan tässä tilanteessa jotain hauskaakin: muutaman päivän kuluttua rautainfuusiosta näytän siltä, kuin olisin käynyt rentouttavalla aurinkolomalla. En suinkaan siksi, että hehkuisin terveyttä, vaan siksi, että suoneen annettu tummanruskea rauta saa ihoni muuttumaan hieman ruskeankeltaiseksi. Ihmisten mielestä näytän silloin tosi hyvältä. Ja hollantilainenhan muistaa kommentoida tällaisia asioita.

Lähden ensi viikonloppuna viimevuotiseen tapaan viettämään aikaa Alankomaissa asuvien suomalaisten naisten kanssa. Suomalaisen Naisen Päivillä ei tarvitse jaksaa muuta kuin syödä, höpöttää ja saunoa. Ne hommat saan hoidettua aneemisenakin, varsinkin kun tiedossa on kokonainen, rauhallinen yö neljän tähden hotellin puhtaissa lakanoissa.

Nautittuani pari päivän ajan optimaalisista punasolunmuodostusolosuhteista palaan leuka pystyssä uuteen viikkoon, jonka vietän avomiehen työmatkan takia kahdestaan taaperon kanssa.

Siinä ei itse enää ehdi paljon kiukutella.