Minusta piti tulla hollantilainen

Olen asunut Hollannissa melkein 19 vuotta ja ehtinyt integroitua hyvin. Läpäisin hollannin Nt2 II -kielikokeen kirkkaasti jo joskus vuonna 2008 ja olen jopa toiminut pari vuotta Alankomaiden valtion virkamiehenä. Utrecht tuntuu nykyään kodilta ja Suomi rakkaalta lomakohteelta.

Sydämeltäni tulen tietenkin aina ja ikuisesti olemaan Mikkelin tyttö, mutta olen välillä miettinyt, pitäisikö minun hakea Hollannin kansalaisuutta. Kävin kerran kauan sitten juttelemassa asiasta Haagin kaupungintalolla. Olin silloin sinkkutyttö, ja virkailija ilmoitti, että ilman avioliittoa tai rekisteröityä parisuhdetta hollantilaisen kanssa joutuisin samalla luopumaan Suomen kansalaisuudesta.

Ei tullut kauppoja.

Nelivuotiaalla tyttärellämme on kaksoiskansalaisuus, jonka hän sai automaattisesti Hollannissa syntyneenä suomalaisen vanhemman lapsena.

Joka kerta Hollannin vaalien aikaan minua harmittaa se, ettei minulla ole äänioikeutta. Olenhan maksanut veroni Alankomaihin jo melkein 20 vuoden ajan. Koti, asuntolaina ja eläke on täällä. Lapseni tulee saamaan täkäläisen koulutuksen. Haluaisin vaikuttaa asioihin äänestämällä.

Minkään käytännön asian takia suomalaisen ei kannata ryhtyä hollantilaiseksi – ei edes passin uusimisen, vaikka Suomen suurlähetystön konsulipalvelut Haagissa lopetettiinkin ja muuta kuin hätäpassia pitää lähteä uusimaan Brysseliin tai Lontooseen. Viimeksi tilasin Suomen passin netistä ja otin kuvankin omalla kännykällä.

Mutta se äänioikeus siis ja ehkä myös vähän se, että eihän tästä maailmasta koskaan tiedä.

Menin viime syyskuussa naimisiin ja ajattelin, että nyt olisi hyvä aika ryhtyä hollantilaisrouvaksi. Saisin vihdoin olla kaksoiskansalainen. Vietimme kuitenkin ensin kolme kuukautta Yhdysvalloissa, enkä halunnut laittaa passiasioita vireille ennen kuin olimme palanneet Utrechtiin.

Varasin ajan Utrechtin kaupungintalolta aprillipäiväksi, mutta koronan takia kaikki ei-välttämättömät ajat peruttiin. Päätin yrittää myöhemmin uudestaan.

Eilen sitten viimein lähdin Suomen passi laukussani Utrechtin kaupugintalolle hakemaan Hollannin kansalaisuutta. Miehestä asia tuntui jotenkin juhlalliselta, ja hän olisi jopa halunnut lähteä mukaani. Toppuuttelin ja kerroin, etten suinkaan saisi kansalaisuutta saman tien. Minun pitäisi vielä osallistua naturalisaatioseremoniaan sitten kun paperiasiat on hoidettu.

Onneksi mies ei tuhlannut kallisarvoista työaikaansa minun touhuihini.

Kaupungintalolla nimittäin selvisi, että avoliittoa ei lasketa, ja koska olen ollut naimisissa hollantilaisen kanssa vasta alle kolme vuotta, kansalaisuuden hakeminen olisikin isompi juttu ja maksaisi 901 euroa (naturalisatieprocedure). Vuoden 2022 syyskuussa voisin hollantilaistua optieproceduren kautta vain 191 eurolla. Olisin tiennyt tämän etukäteen, jos olisin jaksanut googlailla.

En tietenkään ryhtynyt maksamaan äänioikeudesta yli 700 euroa, vaan kiitin tiedosta ja lupasin palata asiaan 2,5 vuoden kuluttua, heti kolmannen hääpäiväni jälkeen.

Tässä on nyt siis vielä pari vuotta aikaa naureskella juustopäille ja miettiä, kannattaako mennä vannomaan käyttäytyvänsä kuin kunnon hollantilainen.