blogi

Pyllähdys suomalaiselle koulunpenkille

Aloitin viime vuoden joulukuussa jatko-opinnot Helsingin yliopistossa. Jos terveys suo ja saan päivätyöni ohella koottua julkaisuistani väitöskirjan, minusta voisi tulla FaT eli farmasian tohtori.

Oma terveys, perhe ja perheenjäsenien yleinen hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla.

Heti sen jälkeen kun olin viime vuoden syyskuussa hakenut jatko-opiskelupaikkaa farmasian tiedekunnasta ja aloittanut väitöskirjan puuhaamisen, jouduimme taaperon kanssa puoli vuotta kestäneeseen (in)flu(e)nssakierteeseen. Vuoden lopussa, kun tieto jatko-opinto-oikeudesta tuli sähköpostiini, jaksoin vain vähän hymyillä.

Viirussesongin loputtua olen saanut edistettyä asiaa vähäsen. Ilmoittauduin jopa yhteen pakolliseen workshoppiin, joka järjestettiin viime maanantaina. Lensin Suomeen mukanani väikkäriluonnokseni ensimmäiset 60 sivua siltä varalta, että minulle jäisi reissun aikana luppoaikaa tarkistella tekstiä.

Kuten arvata saattaa, vapaa-aika kului kuitenkin ihan muissa merkeissä – lähinnä ruokaillen.

Minulla on Helsingissä hyvä ystävä, jonka luona sain majoittua. Olin sunnuntaina perillä vasta puoliltaöin, mutta jaksoimme vielä rupatella hetken keittiön pöydän ääressä samalla kun popsin yöpalaksi karjalanpiirakkaa ja lakkajukurttia.

Maanantaiaamuna Meilahden Biomedicumiin vaeltaessani nuuhkin Alppilalle ominaista kahvipaahtimon tuoksua. Se toi mieleeni monta kaunista muistoa 1900-luvun lopulta. Tallasin silloin Helsingin katuja, opiskelin farmasiaa ja nautin elämästä opiskelijatovereideni kanssa.

Olen suorittanut kliinisen epidemiologian opinnot Hollannissa, ja oli kiva päästä nyt tutustumaan Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ilmapiiriin. Seminaariesitykset olivat mielenkiintoisia, joten pysyin helposti hereillä puoli kuuteen (viini- ja juustotarjoilun alkuun) saakka. Uskalsin jopa kysyä pari kysymystä.

Juttelin kahvitauolla minua huomattavasti nuoremman jatko-opiskelijan kanssa, joka oli kasvanut kaksikieliseksi ulkomailla. Kun itse kasvattaa kaksikielistä lasta, on rohkaisevaa tavata hyvää suomea puhuvia, ulkomailla asuvien suomalaisäitien lapsia.

Kurssin loputtua kävelin yli neljä kilometriä keskustaan ja menin ystäväni kanssa pitsalle Via Tribunaliin. Tilasin uhkarohkeasti keltaisen pitsan, jossa oli savujuustoa. Napolilaistyyppinen pitsa läpäisi kriittisen seulani kevyesti.

Lyllersimme täysine mahoinemme Akateemiseen kirjakauppaan, jossa minulta lähti mopedi käsistä: ostin kuusi suomenkielistä lastenkirjaa. Kun selitin hyllyjen välissä ystävälleni, että simultaanitulkkaan joskus taaperon hollanninkielisiä lempikirjoja suomeksi, takanani seisova mies kysyi minulta, asunko Alankomaissa.

Mies osoittautui Hollannissa kasvaneeksi suomalaisen äidin pojaksi, joka oli opetellut niin hyvän suomen kielen, että pystyi työskentelemään kääntäjänä. Jo toinen rohkaiseva esimerkki kaksikielisyydestä saman päivän aikana!

Ystäväni asunnolle päästyämme höpöttelimme taas puoleen yöhön saakka. Nukuin sitten yhtä soittoa aamukahdeksaan. Olen näköjään viimein oppinut nukkumaan rauhassa, vaikka olen kaukana taaperosta.

Tiistaiaamuna kävin tuhlaamassa rahaa Lindexin syyskuosisiin lastenvaatteisiin ja nauttimassa perinteisen suomalaisen iskenderkebabin. Tarjosin vielä itselleni lähtökahvit puolukkajuustokakulla Fazerin kahvilassa, josta tarttui mukaan myös yksi turkinpippurisuklaalevy. (Se osoittautui myöhemmin kotona suureksi pettymykseksi; en kestä pehmeää syötävää, jonka seassa on kovia sattumia.)

Matkasin oikein tyytyväisenä lentokentälle ja kotiin. Lyhyen opintomatkan aikana olin innostunut väitöskirjajutuista, saanut kipeät pakarat käveltyäni melkein 15 kilometriä yhden päivän aikana ja onnistunut hankkimaan taaperolle kohtuuhintaisen talvihaalarin. Hän saa tulevanakin talvena olla hollantilaisen päiväkodin ainoa lämpimään kokopukuun pukeutunut lapsi.

Epäilen, että minulla on piilevä Helsinki-ikävä. Voisin tehdä useammin tällaisia lyhyitä reissuja nyt, kun lennot Suomeen ovat kohtuullisen hintaisia ja eroahdistus lastani kohtaan alkaa hellittää. Sitten kun taapero ei enää sinkoile joka paikkaan vaan tottelee minua edes vähän, otan hänet mukaan.

Olen antanut väitöskirjaprojektilleni työnimen PhD2020. Saas nähdä. Kaikki tohtorin tutkintoon vaadittavat kurssit ovat kai ainakin nyt pulkassa.

Kukaan ei taaskaan ole sponssannut matkaani; ei Fasu, ei Finski eikä valitettavasti edes mikään kebabravintola. Mistä tulikin mieleeni, että olen mukana järjestämässä Suomalaisen Naisen Päiviä Alankomaihin vuodelle 2019. Kerro ihmeessä, jos haluat lahjoittaa 125 esinettä/herkkua/lahjakorttia/tarjouslipuketta goodie bageihin ja saada näkyvyyttä firmallesi ihanien ulkosuomalaisten naisten keskuudessa!

Julkaistu: 8.9.20188.9.2018Kirjoittaja: satu

blogi

8 faktaa minusta

Bongasin Viherjuuria-blogista hauskan haasteen ja naputtelin itsekin saman tien kahdeksan minuun liittyvää huikeaa paljastusta:

1. Tykkään lukea juorulehtiä. Nauratan työkavereitani sillä, että tiedän Hollannin kuningashuoneen jäsenten ja muiden paikallisten julkkisten kuulumiset. Ilkeilyjuoruista en tykkää, minusta vain on kiva seurata ihmisten touhuja. Kaikki tosielämään perustuva – elämäkerrat, blogit, instastoorit, dokumenttielokuvat, vanhat päiväkirjat – on mielestäni parasta viihdettä.

2. Opin tekemään ruokaa vasta 38-vuotiaana. Sitä ennen olin kyllä wokkaillut, keitellyt perunoita ja suoriutunut muista yksinkertaisista keittiötehtävistä, mutta nykyään saan aikaiseksi esimerkiksi jopa lähes klimpittömän béchamelkastikkeen. Ruokareseptien ohjeista en uskalla vieläkään poiketa, mikä johtunee siitä, että olen reseptuuriin tottunut proviisori. Gramman tarkkuudella mennään.

3. Vaikka olenkin aina ollut ns. kiltti tyttö, olen huono tottelemaan auktoriteettejä, enkä viihdy kovin hierarkisessa työyhteisössä. Arvostan ystävällisiä ja inhimillisiä esimiehiä ja olen hyvin lojaali työntekijä, kunhan saan tarpeeksi vapautta toteuttaa asiat omalla tavallani. Yhdessä sovituissa rajoissa, tietenkin.

4. En ole syönyt kalaa noin 36 vuoteen, paitsi tonnikalaa, joka maistuu enemmän nisäkkäältä kuin kalalta. En kerta kaikkiaan voi sietää kalan makua ja huomaan heti, jos ravintolan keittiössä on käytetty ruoka-annokseni valmistamiseen kalaisia välineitä. Arvaa vaan, ihmetelläänkö asiaa Hollannissa: ”Siis mitä?! Oot suomalainen etkä syö kalaa?”

5. Minussa elää pieni humanisti. Kävin vuosituhannen vaihteessa suomen kielen pääsykokeissa ja sain opinto-oikeuden Helsingin yliopistoon. Lähdin kuitenkin vuonna 2001 Hollantiin, suomen kielen opinnot jäivät ja pilkkusäännöt unohtuivat. Opiskelin sitten hollannin kielen.

6. Pelkään pimeää. Mökillä en uskalla lähteä yöllä yksin ulkohuussiin, ja kauhuskenaarioni olisi viettää yö yksin isossa omakotitalossa. Utrechtiläisessä keskusta-asunnossa tunnen oloni turvalliseksi, kun kadulta kuuluu elämisen ääniä, joiden alle kaikenlaiset epämääräiset rasahdukset peittyvät.

7. Osaan sanoa ”ei” ja olen siitä tosi ylpeä. Olen kaksi kertaa elämässäni palanut loppuun ja molemmilla kerroilla se johtui siitä, että yritin tehdä töitä itselleni sopimattomassa ympäristössä; sellaisessa, jossa painetaan pitkää päivää ja kommunikoidaan kyynärpäätaktiikalla. Kun seinä tuli vastaan toisen kerran, opin tuntemaan rajani. Tiedän nyt, missä minun joustoni loppuu ja osaan ilmaista sen.

8. Haaveilen pitkästä lomasta Havaijilla. Sen jälkeen kun kävimme Havaijin Big Islandilla vuonna 2015, olen kaivannut sinne takaisin. Havaiji on trooppinen ja mystinen ja kuitenkin moderni ja helppo. Se sopii eksoottiseksi matkakohteeksi tällaiselle hygieniaa tarvitsevalle suolivammaiselle. Ehkä ensi vuonna?

Havaijista sainkin sopivan aasinsillan: haastan Konalla-blogin Anun!

Hawi, Havaiji, 2015

Julkaistu: 30.8.201830.8.2018Kirjoittaja: satu

arki

Lomaton kesä yllätti (oikein kunnolla)

Olen seurannut mielenkiinnolla someystävien (epätoivoisiakin) työhönpaluuviestejä. Itselläni kun on ollut koko kesän vakaa arkirytmi ja siisti inbox.

Päätimme olla pitämättä kesälomaa, jotta saamme otettua vapaita pienissä pätkissä myöhemmin tänä vuonna: sitten, kun illat ovat pimeitä ja aamuisin on vaikea herätä.

Lapsen kaksi hoitajaa sen sijaan ovat pitäneet ansaittuja lomiaan – ja totta kai sairastimme taaperon kanssa mahataudin juuri sillä viikolla, kun hoitajat olivat yhtä aikaa poissa kaupungista ja avomiehellä oli tärkeä työjuttu. En tosin olisi tartuntavaaran takia raaskinutkaan pyytää hoitajia meille.

Loman puuttuessa olen ehtinyt tehdä vaikka mitä (paitsi kirjoitella blogia).

Kävin yhtenä lauantaina avomiehen kanssa synttäreillä Lelystadissa asuvan tuttavapariskunnan luona. Oli ihana ajaa vuokra-autolla auringonlaskuun. Mehän kuljemme yleensä julkisilla.

Sukulaistyttöni kävi Hollannissa tapaamassa täkäläistä poikaystäväänsä ja ehti lounaalle minunkin kanssani. Hän toi minulle Reissumiestä ja kaksi Fazerin sinistä, jotka söin parissa päivässä mahataudin aiheuttamaa energiavajetta korjatakseni.

Sain rautainfuusion sivuvaikutuksena muutaman päivän kestäneen korkean kuumeen ja olin sen verran kipeä, että luulin, etten selviä. Nyt viikkoa myöhemmin olen kuitenkin niin täynnä energiaa kuin aneeminen taaperon äiti voi olla.

Sambialainen kummilapseni täytti neljä vuotta. Kirjoitin hänelle onnittelukirjeen. Lapsen etunimi on sama kuin meidän taaperomme kolmas nimi. Lahjoitan hänelle kuukausittain rahaa Plan Internationalin kautta.

Kävin suomalaisen Annen luona Haagissa hakemassa hänen tekemänsä ja minulle lahjoittamansa taideteoksen, joka esittää taaperoamme. Anne sai siihen inspiraation Facebookissa jakamastani kuvasta, jossa taapero vedättää takapihallamme sateenvarjon kanssa, yllään pelkkä vaippa ja kumpparit. En tiedä, miten voisin kiittää Annea tarpeeksi tuollaisesta aarteesta!

Toinen kahdesta kultakalastamme kuoli. Valehtelin taaperolle, että se lähti uimaan isoon jokeen, koska en raaskinut kertoa hänelle totuutta. Lupaan käsitellä kuolema-aihetta rehellisesti ensi kerralla.

Olemme järjestäneet leikkitreffejä lähistöllä asuvan saksalaisen perheen kanssa, jonka kaksivuotiaan tunnemme taaperon päiväkodista. Tuloksena on hauska neljän kielen sekamelska: suomi, hollanti, saksa, englanti. Viimeksi istuskelimme De Rechtbankin terassilla, jossa on leluja lapsille ja tilaa temmeltää. Törmäsin siellä myös Englannissa asuvaan suomalaisperheeseen.

Olen käyttänyt ison osan vapaa-ajastani instastoorien seuraamiseen.

Juttelin iskän kanssa puhelimessa ja kuulin, että meille ennestään tuntematon Mikkelissä asuva nainen oli löytänyt remonttinsa yhteydessä isotätini (iskän tädin) päiväkirjan tammikuulta 1918. Hän löysi meidän perheen Facebookin kautta ja pääsin lukemaan päiväkirjan. I love social media.

Edellä mainitusta viattomasta 19-vuotiaan päiväkirjasta tuli kyllä mieleeni, että pitää ehkä hävittää omat teiniaikojen päiväkirjat ennen kuin joku jälkeläinen pääsee niihin käsiksi.

Olen nähnyt uusia hellyttäviä puolia taaperostamme: hän itkee nykyään sydäntäsärkevästi, kun joutuu leikkien jälkeen eroamaan kolmevuotiaasta naapurintytöstä. Kaksivuotiaan sydänsuru on raastavaa katseltavaa ja oi, niin suloista. Aiemmin tänä iltana hän kysyi, voisiko naapurin tyttö tulla meille yöksi.

Islantilainen ystäväni tuli yhtenä iltana kylään tosi lyhyellä varoitusajalla. Spontaaneja treffejä tapahtuu hollantilaisissa piireissä niin harvoin, että päätimme tyhjentää tilaisuuden kunniaksi pullollisen kuohuviiniä. Onneksi ystäväni mies tuli auttamaan meitä – olin siitä varsinkin seuraavana päivänä erittäin kiitollinen.

Vaihdoimme makuuhuoneen huonekalujen järjestystä ja ihmettelimme, miksi emme olleet tajunneet tehdä sitä aikaisemmin.

Olen ihmetellyt kaksivuotiaamme kielenkehitystä. Hän on ruvennut kesän aikana kommunikoimaan tosi selkeästi, varsinkin hollanniksi. Suomikin sujuu, vaikka sanajärjestys onkin usein hollantilainen. Minä osaan ei sitä. Haluu Pipsa Possuu kattoo.

Kävimme Utrechtin yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa katselemassa perhosia. Se on aikamoinen keidas. Niin ikään Utrechtissä asuvan työkaverini mielestä läheinen moottoritie häiritsee, mutta minä en kuullut mitään – ehkä siksi, että vierelläni käveli kaksivuotias pulinaboksi.

Olen jättänyt pomolleni lomahakemuksen ensi vuoden lopulle suunnittelemaamme pitkää perhelomaa varten. Tarkoitus olisi mennä kolmestaan kauas pois ja tulla takaisin vasta juuri ennen kuin taapero täyttää neljä ja menee kouluun.

Avomies lähti maanantaina viikoksi Amerikkaan. Ikävöin häntä erityisesti taaperon aamu- ja iltatoimien aikaan.

Olen pohdiskellut sellaista, että voinko kutsua avomiestä edelleen avomieheksi, vaikka hän kosi minua heinäkuun lopussa ja on nyt siis virallisesti sulhanen. Vai keksisinkö hänelle uuden hellittelynimen?