blogi

Dublinissa pitkää ystävyyttä juhlistamassa

Huhtikuussa 1998 osallistuin Madridissa järjestettyyn eurooppalaisten farmasianopiskelijoiden kongressiin. Minusta ja eräästä toisesta matkalle lähteneestä suomalaisesta opiskelijasta tuli Espanja-viikon aikana hyvät ystävät.

Opiskelijatapahtuman yksityiskohdat ovat unohtuneet, mutta muistan, että nauroimme paljon ja tanssimme salsaklubilla. Siitäkin olen varma, että joimme kuminaviinaa islantilaisten farmasianopiskelijoiden kanssa.

Jatkoimme hulinoita matkan jälkeen. Opiskelimme molemmat vielä muutaman vuoden, juhlimme Helsingin yössä ja vuoden 1999 kesällä interrailasimme kahdestaan Euroopan halki.

Valmistuin proviisoriksi, kävin läpi suuren leikkauksen, muutin Hollantiin, tuli lapsia. Ystävyytemme säilyi.

Nykyään asumme eri maissa ja tapaamme toisiamme vain pari-kolme kertaa vuodessa, mutta kirjoittelemme tekstiviestejä ja pidämme toisiamme ajan tasalla aina kun ehdimme ja muistamme. Ystäväni on käynyt Hollannissa ainakin kymmenen kertaa ja on yksi taaperon kummeista.

Olimme jo kauan sitten kirjanneet kalentereihimme aikomuksen juhlistaa kaksikymmenvuotista ystävyyttämme tämän vuoden huhtikuussa, mielellään muualla kuin Suomessa tai Hollannissa. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun ystävälleni tuli juuri huhtikuussa työmatka Dubliniin. Päätin liittyä seuraan viikonlopuksi.

En ollut koskaan ennen käynyt Irlannissa, vaikka lentomatkaa Dubliniin on Amsterdamista alle puolitoista tuntia ja Aer Lingus -yhtiön koneella sinne pääsee vain vähän yli sadan euron hintaan.

Lensin Dubliniin eräänä perjantai-iltapäivänä. Olin ottanut lennolle mukaan pari lukematta jäänyttä naistenlehteä. Huomasin, että yksi niistä oli ilmestynyt sillä viikolla kun taapero syntyi 2,5 vuotta sitten – ei ihme, että lehti jäi lojumaan.

Tapasin ystäväni majapaikassamme, parhaat päivänsä nähneessä viiden tähden The Fitzwilliam -hotellissa, joka sijaitsee kauniin St. Stephen’s Green -puiston laidalla. Puisto kylpi kukkaloistossa.

Haimme ihan ensimmäisenä donitsit ja ihastelimme puistoa. Kävelimme sitten Temple Bar -alueen halki täpötäyteen The Church -ravintolaan syömään salaattia ja chilijuustoranskalaisia, mitäpä muutakaan.

Takaisin hotellille palasimme jo ennen yhdeksää Dublinin linnan ja sen puutarhan kautta. Minä rakastuin yhteen takorautaporttiin.

Lauantaiaamu oli ihanan hidas. Olin kyllä herännyt jo puoli seitsemältä ikävöimään taaperoa kuin hullu; aamut ovat hankalia kaukana unenlämpöisestä taaperosta. Tokenin onneksi vähitellen, kun sain siirrettyä ajatukset toisaalle: kävimme hakemassa aamupalaksi donitsit.

Tuijotimme donitsileipomon vitriiniä haltioituneina ja otimme valokuvia.

Yhdentoista maissa jaksoimme vihdoin lähteä turistihommiin. Ystäväni ehdotti junamatkaa Bray-nimiseen rannikkokylään, josta pääsisi kävelemään 7 kilometrin mittaisen merenrantareitin Greystonesiin. Olin vähän nihkeä suostumaan kävelyhommiin, koska pelkäsin, etten selviäisi perille saakka anemian takia.

Päätimme kuitenkin lähteä Brayhin katselemaan maisemia ilman sen kunnianhimoisempia suunnitelmia. Junamatka kesti noin 40 minuuttia, ja jo matkalla ihastuin Irlannin rannikkoon.

Brayhin päästyämme kävimme syömässä rantaravintolassa, ja siinä vaiheessa kun olin täyttänyt mahani herkullisella burritolla, halusin sittenkin lähteä vaeltamaan rantaa pitkin.

Reitti oli helppo ja sen verran kevyt, että kävelimme sen loppujen lopuksi kokonaan – onneksi! Maisemat olivat mahtavat: merta, kalliota ja kirkkaankeltaista rypsipeltoa silmänkantamattomiin. Aurinko paistoi ja ehdimme kävelylenkin aikana parantaa maailman toivoen hartaasti, etteivät meitä ohittavat ihmiset ymmärrä suomea.

Perille päästyämme kävimme juomassa cocktailit. Sitten meille selvisi, että Greystonesista pääsee lauantai-iltana junalla takaisin Dubliniin vain kerran tunnissa. Me – huolettomat matkailijat – emme tietenkään olleet tutkineet aikatauluja etukäteen, joten jouduimme juomaan yhdet oluet junaa odotellessamme päästäksemme pissalle kunnon vessaan.

Illalla kävelimme vielä pitkin Dublinia. Apple Watchini mukaan olin kävellyt päivän aikana peräti 18 kilometriä. Kävimme tankkaamassa menetettyjä kaloreita libanonilaisessa ravintolassa.

Ruuan jälkeen olimmekin taas valmiit yöpuulle. Salsaklubit jäävät meiltä nykyään väliin. Yö oli kuuma ihan muista syistä: hotellin ilmastointi oli lakannut toimimasta.

Olimme varanneet sunnuntaille myöhäiset paluulennot, jotta ehtisimme vielä katsella kaupunkia kaikessa rauhassa ja maksimoida Dublinissa vietetyn ajan.

Varhain sunnuntaiaamuna vilkaisin puhelinta ja luin uutisista, että Amsterdamin lentokenttä Schiphol oli suljettu sähkökatkoksen vuoksi. Häiriön syystä tai kestosta ei ollut tietoa. Säikähdin, etten pääsisi kotiin samana iltana.

Pienen (ison) panikoinnin jälkeen päätin lähteä lentokentälle jo aamupäivällä ja yrittää päästä aiemmalle lennolle. Illan viimeinen lento olisi liian iso riski: en ollut vielä valmis viettämään kolmatta yötä erossa taaperosta, en todellakaan!

Sanoin vähän haikeana heikat ystävälleni ja lähdin kotimatkalle. Minua harmitti, että missasin sunnuntain donitsin ja kiireettömän iltapäivän ystäväni kanssa. Vanhojen ystävien kanssa vietetty aika on nykyään kortilla, ja jokainen tunti on tärkeä.

On rentouttavaa viettää aikaa ilman kulttuurieroja ja puhua samaa äidinkieltä. Ilahdun joka kerta, kun huomaan, ettei parin tuhannen kilometrin välimatka haittaa ystävyyttä. Tavatessa kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että juttua on erityisen paljon.

Meillä on muuten ystäväni kanssa sellainen yhteinen ominaisuus, että unohdamme suurimman osan yhteisten matkojemme tapahtumista, paikoista ja ihmisistä.

Olemme kuin kaksi muistisairasta, kun juttelemme yhteisistä reissuistamme. Onnistumme palauttamaan mieleen vain muutamia välähdyksiä sieltä täältä: Prahan pelottavan taksimatkan, Slovenian raa’ahkot gnocchit, berliiniläisen hotellihuoneen väärinpäin asennetun oven, Uppsalan virustaudin, korfulaishotellin toogabileohjeet.

Dublinin donitsit.

blogi

Kuusi vuotta myöhemmin

9. kesäkuuta 2012

Boston, Yhdysvallat – Herään kiireettömään lauantaiaamuun vuokrahuoneessani Jamaica Plain -kaupunginosassa sijaitsevassa puutalossa. Vuokraisäntäni on lähtenyt koiransa kanssa lenkille jo aamuvarhaisella. Päivästä on tulossa helteinen.

Olen yrittänyt koko viikon saada hommia käyntiin bostonilaisen Brigham and Women’s -sairaalan tutkimusosastolla. Jatko-opintoihini liittyvä puolivuotinen tutkijavaihto on alkanut nihkeästi, koska minua ohjaava post doc on Kiinassa eikä kellään tunnu olevan aikaa yhdelle Hollannista lentäneelle blondille. Olen sentään saanut luettua vähän tieteellistä kirjallisuutta ja palaveroitua sen verran, että minulla on jonkinlainen hämärä idea tutkimukseni aiheesta. Pääsen ehkä ihan pian kirjautumaan tietokonesysteemeihinkin.

Minulla on ikävä Hollantia ja sen asukkaita. Olen saapunut Bostoniin kolme viikkoa aikaisemmin enkä tunne kaupungista ketään muita kuin vuokraisäntäni. Onneksi bostoninhollantilaiset kokoontuvat samana iltapäivänä katsomaan Alankomaiden ja Tanskan välistä jalkapallo-ottelua. Olen aikeissa mennä paikalle leikkimään hollantilaista.

Aamupalan jälkeen menen kuitenkin ensin puolentoista tunnin mittaiselle vinyasatunnille Blissful Monkey -nimiseen joogastudioon. Käyn siellä 4-5 kertaa viikossa. Nautin joogaamisesta kovasti, varsinkin silloin kun en vertaa itseäni ryhmän notkeimpiin amerikkalaisnaisiin.

Syön lounaaksi libanonilaisravintolan ruokalistan annoksen numero 27 (falafelwrap ilman sipulia). Iltapäivällä vedän päälleni mustan mekon ja oranssin huivin ja lakkaan kynteni oranssilla kynsilakalla. Olen valmis kannustamaan Hollannin jalkapallojoukkuetta. Vuokraisäntä naureskelee asulleni.

Lähden Friend Streetillä sijaitsevaan sporttipubiin. Se on aivan oranssina holtsuista. Heineken virtaa ja bitterbal-tarjotin kiertää väkijoukossa. Kaikki näyttävät tuntevan toisensa, enkä kehtaa tunkea juttusille. Joku minua vahingossa töninyt mies pyytää anteeksi, mutta siihen kaikki sosiaalinen kontakti sitten jääkin. Introvertti mikä introvertti – seison seinäkukkasena nauttien kuitenkin kodikkaasta tunnelmasta.

Hollanti häviää pelin. Minua harmittaa se, että sali tyhjenee ja on aika lähteä kotiin. Kello on vasta noin viisi. Jään roikkumaan autioon saliin, vaikka se tuntuu yhtä lohduttomalta kuin pikkukaupungin tanssiravintola valomerkin jälkeen. Olen pettynyt, koska en päässytkään osaksi vuosisadan hollantilaisbileitä niin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Juuri ennen kuin meinaan lähteä häntä koipien välissä takaisin metrolle, minua lähestyy sinisilmäinen mies. Oho, onpa kirkkaat silmät, ajattelen. Mies puhuu hollantia. Hän ryhtyy kyselemään minulta nimeäni ja muita henkilökohtaisuuksia.

Lähden miehen ja hänen työkaverinsa mukaan, kun he päättävät jatkaa iltapäivää ruokaravintolassa Faneuil Hallin liepeillä. Ihana puhua hollantia! Yritän syödä edes puolet jättimäisestä pasta-annoksestani.

Illallisen jälkeen sinisilmän työkaveri lähtee kotiin vaimonsa ja lapsensa luokse. Uudella tuttavallani sen sijaan ei ole kiire mihinkään.

Onneksi, koska olen kiinnostunut tutustumaan kirkassilmäiseen herraan vähän paremmin. Minulle on selvinnyt, että mies asuu Hollannissa ja on tullut Bostoniin viikon työmatkalle suoraan Las Vegasissa järjestetystä kongressista. Hän on sinkku niin kuin minäkin.

Juttu luistaa, joten jatkamme iltaa baarissa ja toisessa baarissa ja sillä lailla.

9. kesäkuuta 2018

Utrecht, Alankomaat – On lauantaiaamu. Herään kello kuuden jälkeen keskustakolmiossa. Tuijottelen hetken kattoon ja luen sitten uutisia kännykästäni. Makuuhuoneessa on aika kuuma.

Varttia vaille seitsemän kuulen paljaiden jalkojen läpsytyksen puulattialla. 2,5-vuotias on herännyt ja juoksee omasta huoneestaan minun luokseni. Hän tarttuu minua kädestä ja ilmoittaa, että haluaa mennä olohuoneeseen katsomaan Nijntje-piirrettyjä.

Istutan taaperon telkkarin ääreen ja teen hänelle voileivän, jonka päällä on voita ja appelstroopia. Teen itselleni aamiaiseksi juustovoileipiä, tuoremehua ja kahvia, niin kuin aina.

Puoli tuntia myöhemmin avomieskin kömpii makuuhuoneesta. Onnittelen häntä kuudesta vuodesta. Hän tuijottaa minua sinisillä silmillään ja näyttää vähän hölmistyneeltä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.

Lueskelemme sanomalehtiä, syömme aamupalaa ja annamme taaperon katsoa piirrettyjä aivan liian kauan.

Yhdeksän jälkeen taapero ja avomies lähtevät musiikkileikkikouluun. Minä juon ensin rauhassa kupin kahvia ja ryhdyn sitten kotitöihin: pyykit, astianpesukone, paperihommat. Maksan laskuja ja printtaan uuden kuoroprojektin nuotit, Bachia ja Byrdiä.

Puoli kahdentoista jälkeen avomies ja taapero tulevat takaisin. Taapero sanoo heti ovella mama, je ziet er mooi uit (äiti, näytät kauniilta). Se huvittaa minua, koska hengailen edelleen kuluneessa yöpaidassa pullonpohjalasit päässä ja tukka yötakussa. Teen taaperolle lounasvoileipiä ja luen ääneen Veera-kirjoja, joissa seikkailee myös Tatu ja Patu.

Puolen päivän maissa taaperon silmä alkaa lupsua, joten vien hänet päiväunille. Hän nukahtaa viereeni protestoituaan ja laulettuaan hetken nukahtamislauluaan. Nousen mahdollisimman hiljaa hänen sängystään (nariseva puulattia!) ja menen kylppäriin leikkimään kauneushoitolaa eli levittämään kasvoilleni Nivean naamarin ja lakkaamaan kynteni. Vietän suihkussa normaalin puolentoista minuutin sijaan ainakin kolme minuuttia.

Löhöilen sängyllä ja kirjoitan blogia sillä aikaa kun avomies tekee jotain tietokoneen ääressä ja taapero vetelee hirsiä. Välillä lastenhuoneesta kuuluu ei ei, kun taapero havahtuu hereille ja ilmoittaa saman tien, ettei halua vielä herätä.

Puoli kolmelta pieni kikkarapää tepsuttelee hymy korvissa luoksemme. Taaperon hoitaja saapuu juuri samaan aikaan. Vaihdamme kuulumiset ja lähdemme sitten avomiehen kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja ostamaan minulle kesämekkoja (omalla rahallani).

Kävelemme keskustan halki Beers & Barrels Harbour -ravintolan terassille juomaan kuplia ja syömään quesadilloja ja juustoranskalaisia. Aurinko porottaa. Katselemme hoitajan lähettämiä videoita ja juttelemme.

Muistelemme kuuden vuoden takaisia tapahtumia ja erityisesti ravintoloita, joissa söimme ensimmäisen yhteisen viikon aikana. Muistan elävästi ne romanttiset illalliset, jotka minun tapauksessani sisälsivät tietenkin nachoja (ekat treffit Newbury Streetillä) ja pitsaa (tokat treffit North Endissä).

Menemme kotiin ruokakaupan kautta. Kello on puoli kahdeksan. Luen taaperolle iltasaduksi Tatua ja Patua. Hän juo iltamaidon, ja väsymysaste näyttää lupaavalta.

Seuraavan tunnin vietämme kuitenkin nukuttaen yliaktiivista pientä ihmistä, niin kuin joka ilta viimeiset kaksi viikkoa. Kesäkuun valo, kostea kuumuus ja villisti sirkuttavat linnut aiheuttavat taaperolle nukahtamisvaikeuksia.

Yhdeksään mennessä perheen pienin on sentään unten mailla ja me aikuiset olemme sen verran puhki, että vietämme illan viimeisen tunnin ruutujemme takana.

Ennen nukkumaanmenoa ajattelen rakasta Ida-mummoani, jonka 109. synttäri tämä olisi ollut. On hauska sattuma (?), että tapasin avomiehen kuusi vuotta sitten mummon syntymäpäivänä.

Hyvän miehen oot löytänä, sanoisi mummo varmaan.

arki

Touhukas toukokuu

Täällä sitä porhalletaan helteisessä Utrechtissä. Eilenkin oli 30 astetta lämmintä. On tapahtunut vaikka mitä sitten viime blogikirjoituksen, ei kuitenkaan onneksi mitään suuria elämänmuutoksia. Tämä oma seesteinen elämäni vain on ollut erityisen täyttä.

Synttärit

Täytin toukokuun alussa 43 vuotta. Olin ottanut synttäripäivän vapaaksi välttääkseni työkavereiden antamat poskisuudelmat ja sain aamiaisen sänkyyn, kun tajusin pyytää. Minulle tulee näistä ikävuosista mieleen eräs vaniljalikööri ja esivaihdevuodet.

Äitienpäivä

Vietin äitienpäivän siivoamalla komeroita ja varastoa avomiehen kanssa sillä aikaa kun hoitaja viihdytti taaperoa. Sellainen uhrautuva äiti minä olen (”minä vain raadan, en minä mitään äitienpäivää tarvitse”).

Ylimääräisiä vapaapäiviä

Vappuakin vietin vain sen verran, että laitoin ylioppilaslakin päähäni ja totesin sen olevan liian pieni. Työväen juhlaa Hollannissa ei juuri noteerata, mutta keväällä on kaikenlaisia muita arkivapaita, kuten helatorstai, toinen helluntaipäivä ja Kuninkaanpäivä. Niiden (ja lapsen hoitajan) ansiosta olemme ehtineet huoltaa parisuhdettamme erityisen hyvin.

Konmarinaa

Treffailun lisäksi olemme avomiehen kanssa siivonneet toukokuun aikana ulkovaraston ja kaikki asuntomme kaapit ja laatikot. Ahkeran karsimisen ansiosta irtaimistomme hupenee vuosi vuodelta – lukuunottamatta pehmoleluja, joiden lisääntyminen näyttää riistäytyneen käsistä.

Kokonaisia öitä

Olen herännyt muutaman kerran hämmästyneenä siitä, ettei minun ole koko yönä tarvinnut laittaa tuttia taaperon suuhun. Taaperohan ryhtyi nukkumaan kokonaisia öitä vuoden alussa. Sitä iloa kesti silloin noin puoli viikkoa. Nyt ollaan kuitenkin ehkä oikeasti voiton puolella: ensimmäinen herätys tulee vasta kello 6. Sen jälkeen ei kyllä sitten enää nukutakaan.

Deadline

Tällä viikolla on yhden ison projektin deadline. Meilit sinkoilevat Euroopan ilmatilassa, kun yritämme saada Excelit viimeisteltyä ja raportit valmiiksi.

Kova flunssa

Sairastin yhdessä taaperon kanssa noin sadannen flunssan sitten viimesyksyisen päiväkodin aloittamisen. Taapero sai korkean kuumeen, minä lähinnä korkean **tutuksen ja sitä seuranneen lyhytkestoisen henkisen romahduksen.

Vieraita

Meillä on käynyt ilahduttavan paljon vieraita. Mukavia tyyppejä on tullut Rotterdamista, Nijmegenistä, Lelystadista, Maarssenista, Amsterdamista ja jopa Venlosta saakka. Työpaikallekin sain vieraan, kun Mielilandia-blogin Anu tuli minulle kerran lounasseuraksi.

Laatuaikaa ystävien kanssa

Minulla on kaksi ystävää, jotka olen tänä keväänä tuntenut tasan 20 vuotta. Tutustuin molempiin vuonna 1998 Madridissa järjestetyssä farmasianopiskelijoiden kongressissa (heh). Huhtikuun lopussa kävin yhden kanssa viikonloppumatkalla Dublinissa ja viime viikonloppuna vietin sen toisen kanssa kesäisen illan utrechtiläisellä terassilla. Ystävyys on elämän valkoviini.

Liikuntahaaveita

Olen yrittänyt saada rautavarastojani kohoamaan. Haaveilen nimittäin lenkkeilystä; juoksisin kesäillassa vetreänä kuin gaselli. Heti kun (jos) pääsen hemoglobiinin viitearvoihin, aloitan taas belgialaisen Start to Run -podcastsarjan. Se on suunniteltu tällaisille sohvalta ponnistaville; muutama vuosi sitten onnistuin sen avulla juoksemaan peräti viisi kilometriä puoleen tuntiin.

Litrakaupalla jäätelöä

Nyt kun taaperon lehmänmaitoallergia on ohi, meitä ei pidättele enää mikään. Kadun toisella puolella sijaitsevan jäätelöpuodin tyypit tuntevat meidän perheen, ja minä olen testannut kaikki työmatkan varrella vastaantulevat pehmikset.

Höpöttävä taapero

Taapero puhuu sivulauseita, huijaa käyneensä jo suihkussa, keksii sen sata syytä nukkumaanmenon lykkäämiselle ja kyselee jatkuvasti missä hänen tuntemansa ihmiset ovat. Nyt on päästy vaiheeseen, jota olen odottanut kovasti: taapero keksii omia juttuja ja osaa kertoa päivän tapahtumista. Meinaan pakahtua rakkaudesta.

Hänkin rakastaa minua, kahdella kielellä.

Ik hou ook van jou, mami.

Lakastaa äitiä.