Jo perinteeksi muodostunut Hollanninsuomalaisen joulukalenteri ilmestyy tänäkin vuonna!
Tänä vuonna luvassa on päivän kuva ja siihen liittyvä muisto.
Vuonna 2017 raportoin vuoden viimeisistä päivistä.
Vuonna 2016 opeteltiin yksi hollanninkielinen sana päivässä.
Kotikatuamme komistaa Utrechtin ylpeys, 112 metrin korkuinen tuomiokirkon torni (de Domtoren).
Jos minulla ei olisi kroonista anemiaa, jonka takia en viitsi lähteä edes yrittämään 465 askelman kapuamista, olisin takuulla käynyt tornissa ihastelemassa kaupungin kattoja.
Kirkko on ollut uutisissa viime aikoina.
Se on nimittäin menossa remonttiin ja rakennustelineen sisälle peräti viideksi vuodeksi. Ymmärrän hyvin, että tarvetta perusteelliselle kohennukselle on, koska kirkkoa on paikallismedian mukaan viimeksi remontoitu kunnolla vuonna 1975 (=oma syntymävuoteni).
Toinen syy uutisointiin on se, että Utrechtissa on ollut sellainen kirjoittamaton sääntö, että mitään rakennusta ei pystytetä Dom-kirkon tornia korkeammaksi. Viime viikolla selvisi kuitenkin, että vuonna 2023 kaupungin reunalle valmistuu peräti 140 metrin korkuinen rakennus, joka sisältää mm. metsän (!) ja näköalaravintolan.
Siihen varmaan tulee hissi. Minäkin pääsen viimein ihastelemaan Utrechtin kaupunkia linnun perspektiivistä.
Silloin kun olin pieni, meillä kävi monena jouluaattona ihan oikea joulupukki eli varmaan eno tai naapurin setä.
Se oli jännittävää.
Muistan, kun yhtenä jouluna lahjat olivat joulupukin säkissä ladottuina niin, että minulle tarkoitetut paketit olivat pohjimmaisena. Kaikki muut läsnäolijat – erityisesti pikkuveljeni – tuntuivat saavan lahjoja jatkuvalla syötöllä, mutta minun nimeäni ei mainittu.
Aloin olla vähän huolissani, varsinkin silloin, kun joku sukulaisistani murjaisi kaikkien joulupukkiin uskovien pelkäämän vitsin: Satu on tainnut olla aika tuhma, kun ei saa yhtään lahjaa.
Hetkeä myöhemmin huomasin paketin, johon oli kirjoitettu minun nimeni ja osoittelin sitä pienellä sormellani, hyvin helpottuneena.
Tämä koko tapahtuma tallentui perhealbumiimme dramaattisena kuvasarjana.
Itse olen ajatellut (yrittää) olla sanomatta omalle lapselleni, ettei hän saa joululahjoja, jos ei ole kiltti, vaikka ymmärränkin rikkovani toiminnallani rajusti suomalaista joulupukkiperinnettä vastaan.
Joulupukin pääpostikin kun lähetti tyttärelle tilaamani kirjeen sijasta kiltteystodistuksen, jota en sitten edes lukenut ääneen.
Ei aina tarvitse totella. Kiltit tytöt saa lahjoja, tuhmat mitä vain, vai miten se sanonta nyt menikään?
Istuin äsken avomiehen kanssa brunssilla tunnelmallisessa ravintolassa Utrechtin keskustassa. Läheisessä pöydässä noin yksivuotias lapsi sai hepulin. Lapsen äiti otti kiljuvan muksun syliinsä ja ryhtyi imettämään häntä. Lapsi rauhoittui.
Rauhallinen sunnuntaiaamu, letkeä amerikkalainen joulumusiikki ja muisto omasta aikoinaan rinnalle rauhoittuvasta vauvastani saivat aikaan sen, että kyyneleet valuivat poskilleni.
Olen aika kova tyyppi itkemään. Vuodatan kyyneliä paitsi surressani ja suuttuessani, myös iloitessani vaikkapa palkintokorokkeella seisovien suomalaisten hiihtäjien puolesta tai katsoessani mitä tahansa elokuvaa.
Muistan hyvin, miten purin tyynyä Lassie-elokuvien aikana ja poistuin naama turvoksissa Armageddon-leffan katsomosta. Cold Mountain -elokuva aiheutti noin tunnin mittaisen itkukohtauksen.
Tällaisen puolikarjalaisen itkijänaisen tunteet heilahtelevat helposti yli laidan, kaikkiin suuntiin.
Siellä ravintolassakin olin heti kyyneleet kuivattuani niin iloinen tilaamastani herkullisesta club sandwichista, että minun teki mieli hihkua riemusta.
