arki

Lempparimätöt

Syön mielelläni kanawrappeja, kalatonta sushia, libanonilaista kasvisruokaa, tonnikalasalaattia ja muuta kevyttä ravintoa.

Minulla on kuitenkin neljä lempiruokaa, joita rakastan niin paljon kuin ruokaa voi rakastaa. Niitä ja minua yhdistää ylimääräinen rasva ja kevyt tulisuus.

Koska en ole fit girl eikä tämä ole terveysblogi, uskallan esitellä ne teille, arvon lukijat.

Kapsalon
Kapsalon on hollantilainen nakkikioskiruoka. Se koostuu öljyssä paistetuista ranskalaisista, joiden päälle laitetaan (esimerkiksi vasikan) kebablihaa ja juustoa. Annos käytetään uunissa niin, että juusto sulaa, ja päälle lisätään oman valinnan mukaan jäävuorisalaattia, raasteita ja vihanneksia sekä runsaasti valkosipulikastiketta ja tulista sambalia. Näin saadaan aikaiseksi mielestäni lähes ruokaympyrän mukainen annos.

Hollanninhippiäinen on blogissaan kertonut enemmän kapsalonista ja muista täkäläisistä grilliherkuista, joita löytyy snackbareista ympäri kaupunkia. Minä käyn hakemassa kapsalonini Haagin tai Utrechtin juna-aseman Döner Companysta sellaisina päivinä, kun olemme avomiehen kanssa sopineet, että illastamme aikataulusyistä kukin tahoillamme. Minun valintani on siis vetää illallinen muovihaarukalla suoraan foliosta.

Chili cheese fries
Tähän herkkuun tutustuin keväällä 2015 rantabrasseriassa Havaijin Big Islandilla. En ole toistaiseksi löytänyt Utrechtistä ravintolaa, jonka ruokalistalta annos löytyisi. Vaan ei hätää, niet getreurd: osaan tehdä sen itse.

Valmistan säännöllisin väliajoin ison satsin chili con carnea BBC Foodin reseptillä. Syömme sitä samana iltana riisin kanssa, ja laitan muutamia annoksia pakkaseen. Seuraavana päivänä kokoan jämistä seuraavanlaisen combon:

Ladon lautaselle kasan kypsiä uuniranskalaisia. Laitan niiden päälle chili con carnea ja sulatetusta cheddarista ja kermasta tekemääni yksinkertaista juustokastiketta. Tässä vaiheessa kaikki minun tavoittelemani makuelämyksen kannalta välttämättömät elementit ovat kasassa, mutta päälle voisi lisätä pieniä tomaattikuutioita, kevätsipulia ja vähän hapankermaa, jos on muistanut ottaa niitä mukaan ruokakaupasta.

IMG_1313.jpg

Nachot
Olen kertonut, että tapasin avomiehen Bostonissa melkein kuusi vuotta sitten. Tapaamistamme seuraavana aamuna kävelimme Cambridgesta sillan yli Newbury Streetille syömään nachoja ja cesarsalaattia.

Nachot ovat edelleen meidän ruokaamme. Avomies haluaa omansa siten, että guacamole, salsa ja hapankerma ovat erikseen, minä taas tykkään sekasotkusta eli kaikki kastikkeet saa lätkäistä rennolla kädellä nachokasan päälle.

Lastenhoitajamme, joka on samanlainen nacho lover kuin minä, löysi Utrechtin toistaiseksi parhaat nachot Beers and Barrels -nimisestä ravintolasta. Olemme käyneet testaamassa ne avomiehen kanssa – varmuuden vuoksi useampaan kertaan.

img_0236

Pizza (pitsa)
Kiihkein rakkaussuhde minulla on pitsaan. Se alkoi äidin tekemällä pitsalla Mikkelin Tuppuralassa, käsitti opiskeluaikoina Kotipizzan jauheliha-pepperonikombinaation ja syveni tutustuttuani kiviuunipitsaan. Vielä 90-luvulla söin pitsaa missä muodossa tahansa – Vuosaaren apteekin lounastauolla saatoin hotkia jopa mikrossa lämmitetyn Saarioisen lätyn – mutta näin nelikymppisenä minulle kelpaa vain huolella valmistettu kiviuunipitsa.

Hakeudun pitsalle Nachtegaalstraatin De Pizzabakkers -ravintolaan. Siellä pohja päällystetään sopivalla määrällä ei-liian-märkää täytettä ja paistetaan rapeaksi puulämmitteisessä kiviuunissa. Täytteiden yhdistelyssä on käytetty mielikuvitusta; tämänhetkinen kuukauden pitsa esimerkiksi on lohi-pinaatti-sipulipizza. Lisään pitsan päälle chiliöljyä ja tilaan kylkiäiseksi proseccon.

Lempiruokarepertuaarini elää jatkuvasti, tietyissä rajoissa. Seuraavilla treffeillä aion testata utrechtiläisessä holvikellarissa sijaitsevan Buck’s BBQ Housen annoksen loaded pizza nachos.

Pitsanatsot! Siinä on ollut nerokas ihminen suunnittelemassa ravintolalle ruokalistaa.

Mikään mainitsemistani ravintoloista ei (harmi kyllä) ole sponssannut minua.

arki

Oli ikävä avomiestä

Avomies oli kolmannen kerran tyttäremme syntymän jälkeen viikon työmatkalla Yhdysvalloissa. Pärjäsimme taaperon kanssa ihan hyvin, vaikka meillä molemmilla olikin välillä kova ikävä.

Hollantiin saapui samaksi viikoksi ennätyshelleaalto, josta olisi ollut kiva nauttia yhdessä. Olisimme käyneet jätskillä ja taaperon nukkumaanmenon jälkeen me vanhemmat olisimme istuskelleet takapihan terassilla hyvin tyytyväisinä kaupunkikotiimme Utrechtissä.

Puhtaasti henkisen kaipuun lisäksi ikävöin sydänkäpystäni erityisen kovasti tietyissä käytännön tilanteissa:

Maanantaina, kun olisin halunnut juoda ruuan kanssa espanjalaista chardonnayta mutta en viitsinyt avata kallista pulloa yhden lasillisen takia.

Tiistaina, kun taapero halusi isin luokse ja tihrusti itkua muistutettuani häntä siitä, että isi on matkalla.

Keskiviikkoiltana, kun olin tehnyt ison annoksen lasagnea, joka on avomiehen suurta herkkua.

Keskiviikkona nukkumaanmenoaikaan, kun jättiläismäiseen (240 x 220 cm) peittoomme piti laittaa uusi puhdas pussilakana.

Torstaiaamuna kello viisi, kun taaperon vaippa oli pettänyt ja hän oli vaipan- ja pyjamanvaihdon jälkeen sitä mieltä, että ei oo enää yö.

Torstai-iltana, kun Suits-sarjan uusi jakso olisi ollut katsottavissa mutten raaskinut katsoa sitä yksin, koska seuraamme sarjaa yhdessä.

Perjantaiaamuna, kun tajusin, että olin edellisenä(kin) iltana mennyt liian myöhään nukkumaan, koska iltauninen avomies ei ollut patistamassa minua sänkyyn.

Perjantai-iltana, kun naapurin kissa puraisi taaperoa ja minä olisin tarvinnut rauhoittelua.

Lauantaiaamuna, kun olisin halunnut keskustella taaperon uusien lenkkareiden väri- ja mallivalinnasta perheemme lastenvaateasiantuntijan kanssa.

Onneksi avomies oli lauantai-iltapäivänä ehtinyt kotiin juuri ennen kuin taaperon vatsatauti alkoi. Ja onneksi se vatsatauti tuli tänä eikä ensi viikonloppuna.

Nyt on toivoa, että kaikki muut perheenjäsenet, joille oksutauti on tulossa, ehtivät sairastaa sen kokonaan ennen kuin lähden ensi perjantaina käymään Dublinissa.

blogi

Suomalaista naisenergiaa Alankomaissa

Sana voimaannuttava on ilmestynyt suomen kieleen sen jälkeen kun olen muuttanut ulkomaille. Se on vähän hörhönoloinen termi minun makuuni, mutta alan ehkä tajuta, mitä sillä tarkoitetaan.

Lähdin viime viikonloppuna Alankomaissa järjestetyille Suomalaisen Naisen Päiville pienoisessa kaaoksessa. Olin edellisenä yönä joutunut päässyt lohduttelemaan taaperoa kesken syvimmän uneni. Kun herätyskello soi lauantaiaamuna aamuseitsemältä, kaduin ihan pikkiriikkisen sitä, että olin ilmoittautunut tapahtumaan, joka vaati aikaisen aamuherätyksen vapaapäivänä.

Ryntäsin suihkuun, heitin kaikenlaisia tavaroita isoon kassiin, skippasin aamupalan ja puolijuoksin vartin matkan juna-asemalle. Oli vähän surullista sanoa yöllä itkeneelle taaperolle heikka.

Suomalaisen Naisen Päivät järjestettiin tänä vuonna jo kolmattakymmentä kertaa. Vapaaehtoisista koostuva toimikunta oli valinnut juhlapaikaksi Garderenissa sijaitsevan Bilderberg-hotellin. Garderen on Hollannin mittakaavassa in the middle of nowhere eli tunnin ajomatkan päässä Amsterdamista.

Hotellihuoneeni oli valtava, ja minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne viikoksi tekemään töitä, tuijottamaan metsää ja nukkumaan.

Loppuunmyydyille päiville osallistui peräti 120 naista. Osa on päätynyt Alankomaihin hollantilaisen tai muunmaalaisen kumppanin vuoksi, toiset kuuluvat suomalaisiin ekspattiperheisiin ja muutama fanaatikko lentää Suomesta saakka viettämään aikaa hollanninsuomalaisten naisten kanssa.

img_0062.jpg

Tänäkin vuonna useat taitavat (vapaaehtoiset!) suomalaisnaiset järjestivät työpajoja. Koska en ollut kuntosalikunnossa, osallistuin lauantai-iltapäivänä Croquis!-piirtorinkiin. Se olikin rohkea veto, koska minulla on kokemusta piirtämisestä vain taaperon kanssa. Piirrän silloin pupuja ja kissoja puolikuivilla tusseilla ja olen taaperon mielestä suuri taiteilija.

Minua jännitti piirtää oikeasti ja julkisesti, ja ihan hetken aikaa harkitsinkin perääntymistä. (En ollut tuossa vaiheessa vielä kuunnellut sunnuntain itsemyötätunnosta kertovaa luentoa.)

Työpaja osoittautui tosi hauskaksi. Kukin osallistuja toimi vuorollaan mallina, ja ideana oli piirtää mallin ääriviivat ja keskittyä varsinkin asentoon. Aikaa oli piirrosta kohti vain yhdestä viiteen minuuttiin. Työpajaa vetänyt Päivi ohjasi meitä kivasti. Jännitys karisi, enkä lopulta hävennyt piirroksiani enää kovinkaan paljon.

Minua kikatutti mallina kököttäessäni se, miten piirtäjät kommentoivat omia teoksiaan. Toi pää on kyllä tosi iso. Tuo pakara on oudon muotonen. Kauheen lyhyt jalka tolla. Jos ei tietäisi, että arvostelijat puhuvat omista piirroksistaan, saattaisi mallille jäädä sessiosta vähän hämmentynyt olo.

Lauantai-iltapäivänä näyttelijät Mira Kivilä ja Marja-Leena Kouki (teiniaikojen idolini Samuli Edelmannin äiti!) esittivät meille Rosa Liksomin kirjoittaman näytelmän Naisia. Lempparihahmoni oli työmatkalla Helsingissä käynyt nainen, johon en onneksi pystynyt samaistumaan. En kehtaa kertoa miksi – esityksen nähneet ymmärtävät.

Illalla meille esiintyi ihan oikea suomalainen rocktähti Tom Eklund, joka osallistui pari vuotta sitten Voice of Finland -kilpailuun. Tomppa lauloi tosi hyvin. Hänen yhtyeensä Liivit Boys soitti tuttuja suomalaisia covereita niin mukaansatempaavasti, että sai minutkin (seinäkukkasen) hetkeksi tanssilattialle. Seisoin siellä kyllä vähän orpona heiluttamassa lonkkaani; edellisestä korkokengät-tanssilattiayhdistelmästä on vierähtänyt jokunen vuosi.

Olin muuten vahingossa pukeutunut tosi vietteleviin verkkosukkahousuihin. En tiennyt edes omistavani sellaisia, olin vain aamulla heittänyt kassiin ensimmäisen käteeni osuneen sukkahousupaketin. Käytin verkkosukkahousuja viimeksi helmikuussa 1994, kun olin pukeutunut penkkareitani varten ilotytöksi ja heiluin ruoska kädessä Mikkelin yhteiskoulun lukion käytävillä. Voi luoja sentään.

C534CBA5-E717-4F90-9088-68EAEB592210Opiskeluaikoina kaksikymmentä vuotta sitten olin aina bileiden viimeinen, mutta nykyään en pysty hippaamaan yli puolenyön. Vetäydyin muistaakseni yhdentoista maissa hotellihuoneeseen.

Se olikin viisas päätös, sillä heräsin sunnuntaiaamuna kello kuusi metsälintujen mekastukseen, johon en Utrechtin keskustan asukkaana ole tottunut. En saanut enää unta, joten rupesin lukemaan uutisia. Se siitä rimpsalla olevan äidin pitkästä yöunesta.

Sunnuntain työpajaksi olin valinnut metsäkävelyn. Vietin oikein kivan tunnin rupatellen minulle ennestään tuntemattoman, Utrechtissä asuvan suomalaisen kanssa. Hänkin sattui harrastamaan kuorolaulua, joten juttua riitti niin paljon, että unohdin pulistessani katsella maisemia. Huomasin sentään sen, että ilma oli raikas ja keväinen. Se sai minut tokenemaan aamiaisen aiheuttamasta koomasta.

Ruokaa oli paljon ja usein, vaan eihän täkäläinen sapuska tietenkään vedä vertoja suomalaisen noutopöydän antimille. Sain silti vedettyä ähkyt jokaisesta meille tarjotusta all you can eat -tyyppisestä puhvetista.

Päivien yhteydessä järjestetyltä torilta sai ostaa mm. suomalaista kosmetiikkaa, Pentikin ja Marimekon tuotteita sekä tuttuja herkkuja. Hillitsin itseni ja ostin vain yhden Fazerin sinisen, jonka ahmin melkein kokonaan jo viikonlopun (lue: yhden vuorokauden) aikana. Vein kotiin myös Reissumiestä. Ai niin, ja yksi Marimekon pikkulaukku (-60%) halusi lähteä minun mukaani, enkä raaskinut kieltäytyä. Kaikkein ihanin ostos olivat kuitenkin nämä villasukat:

IMG_0127.jpg

Polveen asti ylettyvät pehmeät villasukat ovat niin hienot, etten tiedä, raaskinko ikinä laittaa niitä jalkaan. Sukat on neulonut kauan Hollannissa asunut, sattumoisin myös Mikkelin seudulta kotoisin oleva nainen. Selvisi, että isäni on aikoinaan tuntenut hänen isoisänsä.

Yllättäviä Mikkeli-kytköksiä oli myös eräällä toisella osallistujalla, jonka suurikokoinen eno nauratti minua pienenä tyttönä kysymällä, vaihtaisinko hänen kanssaan farkkuja. Tämä tarina on kulkenut perheessämme niin kauan kuin muistan ja on ihmeellistä, että sain siitä muistutuksen täällä kahdentuhannen kilometrin päässä melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Oli hyvä, että olin ostanut itselleni pientä kivaa, koska en tänäkään vuonna voittanut arpajaisissa yhtään mitään. Kenelläkään ei oikeasti ole yhtä huono arpajaissäkä kuin minulla. Tai no, voitinhan minä viimeksi aseman kioskin raaputusarvasta ilmaisen voisarven. Onneksi parempaa tuuria on riittänyt muilla elämän osa-alueilla.

Suomalaisen Naisen Päivillä vallitsi lämmin yhteishenki. Olin tänäkin vuonna tullut sinne ns. yksin eli ilman omaa kaveria. Oli kuitenkin helppo istahtaa ruokapöytään tuntemattomien kanssa: vastaus kysymykseen saanko istua tähän oli aina totta kai!

Oli ihana puhua suomea ja kuulla erilaisia tarinoita. Opin sen, etten ole ainoa pienen lapsen äiti, joka käyttää iPadia ruokailuhoukuttimena. Olen hyvin helpottunut tästä tiedosta ja kiitän vertaistuesta.

Muita viikonlopun puheenaiheita olivat täit, luteet, prosecco, perhepeti, ukulele, täysmaito, kaksikielisyys, LAT-suhteet, villasukat ja uusavuttomat miehet (joista en onneksi tiedä juuri mitään).

Kotimatkakin sujui höpöttäessä. Kotioven avattuani kävelin saman tien arkeen ja ryhdyin pastan keittoon. Ihan ensimmäisenä piilotin kuitenkin sen ostamani Fazerin sinisen neljä viimeistä palaa muulta perheeltä.

Voisiko sanoa, että olo on voimaantunut, jos maanantaiaamuna seisoo juna-aseman rullaportaissa matkalla töihin ja huomaa, että a) jalat ovat tukevasti maassa, b) koko kroppa kihisee intoa tarttua uuteen työviikkoon ja c) mieli on tyyni kuin metsälampi?

p.s. Saatoin sunnuntaina ehkä ilmoittautua vapaaehtoiseksi auttamaan ensi vuoden tapahtuman järjestelyissä. Avomies ei vielä tiedä tästä. Aion jutella asiasta hänen kanssaan heti, kun hän on saapunut Amerikan-matkaltaan ja nukkunut yhdet kunnon yöunet.