arki

Vuoden viimeiset päivät: 10. joulukuuta

Herätys tuli kolmen tunnin yöunien jälkeen kello viisi. Tämän(kään) takia baarielämä ei nykyään houkuta.

Aikaista herätystä seurasi oikein leppoisa sunnuntaiaamu. Tänään oli avomiehen vuoro nukkua pidempään. Taapero leikki olohuoneessa ja höpötti ihania juttujaan kahdella kielellä: Äiti kattoo, panda nukkuu. Ik ook slapen. Missä tutti? Unipussi päälle. Äiti auttaa. Kopje koffie voor mama. Alsjeblieft, mama. Äiti, mitä tää on? Hei, avataan luukku! Makasin säkkituolissa ja olin niin läsnä kuin kykenin.

Avomiehen herättyä leivoin yhdeksän banaani-omenamuffinssia ja olin taaperon mielestä siksi maailman ihanin ihminen. Dankjewel, mama.

Nukuimme puolentoista tunnin päiväunet. Torkkujen jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä yksivuotissynttäreille kymmenen kilometrin päähän. Suunnitelmat menivät kuitenkin mönkään, koska satoi monta senttiä lunta, eivätkä taksit ja bussit kulkeneet. (Meillä ei ole autoa.)

Jäimme kotosalle ja menimme ulos katselemaan lumisia kotikortteleita.

Taaperon mielestä lumi oli ärsyttävää. Hän ei halunnut kävellä hangessa, vaan pyysi syliin. Viihtyi sentään vaunuissa katoksen suojassa ja kikatti onnellisena, kun avomies heitteli lumipalloja maahan. Aina kun lumppari hajosi, taapero huusi kapot!

Illalla saimme mieluisia vieraita, joiden kanssa söimme kotitekoisia hampurilaisia. Taapero oli innoissaan leikkikaverista ja nukahti tyytyväisenä kahdeksan maissa.

Siivosimme päivän sotkut, kävimme läpi tulevan viikon aikataulut ja söimme vähän suklaata. Varasimme lomamatkan Valenciaan. Lopun iltaa luin hömppälehtiä ja avomies katsoi jalkapalloa.

Tämä kunnon lumisade oli hieno ele sääjumalilta näin Suomi 100 -viikon päätteeksi. Moni töihin pyrkivä hollantilainen on tosin maanantaiaamun junakaaoksessa asiasta varmasti eri mieltä.

Minä aion tehdä etätyöpäivän ja nauttia tunnelmasta. Kurkkasin vielä ennen nukkumaanmenoa ulos ikkunasta varmistaakseni, että maailma oli edelleen valkoinen.

Oli se.

arki

Vuoden viimeiset päivät: 9. joulukuuta

Sain nukkua yli kahdeksaan. Se olikin tarpeen, sillä tämä lauantai oli (taas) juhlapäivä. Olimme menossa Suomi 100 -gaalaillalliselle. Pukukoodina oli preferably black tie.

Kaikenlaisten kotitöiden jälkeen kävin kaupungilla noutamassa avomiehen valmiin smokin ja ostamassa itselleni kimallekynsilakkaa.

Kolmelta taaperon hoitaja tuli ja laittoi minulle juhlavan lettikampauksen. Keli oli harmi kyllä niin kostea, että luonnonkihara tukkani alkoi jo ennen juhliin lähtöä käpertyä letin päälle pieneksi haituvaksi. Näytin loppujen lopuksi siltä kuin olisin ottanut pitkät päikkärit juhlakampaus päässä. Alistuin ja purin palmikot.

Juhla järjestettiin Amsterdamin upeassa Koepelkerkissä. Pöytäseuranamme oli kaksi muuta hollantilais-suomalaista pariskuntaa. Keskustelimme muun muassa siitä, lähetetäänkö Suomesta hollantilaismiesten vaimoiksi valioyksilöt vai ne, joita suomalaismiehet eivät huoli.

Ulkosuomalaishuumori sikseen. Suomen Alankomaiden suurlähettiläs sai aikaan raikuvat aplodit, kun mainitsi puheessaan sen tosiasian, että suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa.

Ennen puolta yötä kävimme pyörähtämässä (kokolattiamaton peittämällä) tanssilattialla. Tämä on mainitsemisen arvoinen asia – se oli nimittäin tasan toinen kerta kun olemme tanssineet yhdessä. Edellinen oli avomiehen 40-vuotissynttäreillä yli kolme vuotta sitten.

Puoli yhdeltä istuimme Amsterdam-Utrecht -junan ensimmäisessä luokassa haukottelemassa ja leikkimässä kännyköillämme.

Ulkona satoi tiskirättejä. Kävelimme keskustan halki kohti omaa lämmintä sänkyämme.

Kotona riisuimme läpimärät kengät, vaihdoimme kuulumiset hoitajan kanssa ja ryntäsimme peiton alle. Ei kannattanut hukata minuuttiakaan – hyvällä tuurilla saisimme nukkua kokonaista viisi tuntia.

arki

Vuoden viimeiset päivät: 8. joulukuuta

Nukuimme kaikki iltakymmenestä aamuseitsemään ilman yhtäkään yöllistä tutinetsintäsessiota! Voin kertoa, että näin ei tapahdu juuri koskaan.

Olin töissä Haagin toimistossa ja menin kahdelta Suomen suurlähettilään järjestämään Suomi 100 -konserttiin.

Ennen konsertin alkua Alankomaiden hallituksen tervehdyksen tuonut rouva Ankie Broekers-Knol vertasi Alankomaita ja Suomea toisiinsa mm. mainitsemalla, että molemmissa maissa syödään hernekeittoa.

Pysyin aika pokkana koko konsertin ajan, mutta sopraano Laura Pyrrön laulaessa synttärisankari Sibeliuksen laulua Flickan kom ifrån sin älsklings möte poskelleni vierähti kyynel. Siinä laulussa on jotain ihmeellistä.

Kellon lyödessä 16 muunnuin kokkarivieraasta takaisin työssäkäyväksi äidiksi – jouduin poistumaan konsertista juuri ennen viimeistä biisiä, koska minun oli lähdettävä Utrechtiin hakemaan taapero hoidosta. Tilaisuuden alussa tarjotut kuplat olivat siinä vaiheessa jo haihtuneet päästäni ja viimeinenkin tähtisumu karisi räntäsateessa asemalle porhaltaessani.

Huomasin muuten taas, miten vähän suomalaisia tunnen Alankomaissa. Olen osallistunut paikallisiin suomalaistapahtumiin niin harvoin, että tunnen itseni enemmän ulkopuoliseksi hollanninsuomalaisten kuin hollantilaisten kanssa.

Illalla satoi loskaa lunta. Kävin lähikaupassa yöpuku ja toppatakki päällä, villasukat osittain paljaiden säärien peittona, ja tunsin itseni hulluksi suomalaiseksi.

Työviikko päättyi romanttisissa merkeissä: saimme avomiehen kanssa vihdoin syötyä sen fondueillallisen, jota suunnittelimme jo monta päivää sitten. Hyasintin tuoksua, omenanpalasia, patonkia, kirsikkatomaatteja, valkoviiniä ja vähän muitakin juttuja kuin hei, taas tuli kakka, voitko tuoda tullessas yhen vaipan.