blogi

Elämäni aakkoset

Blogeissa kiersi joskus viime vuonna aakkoshaaste, jonka taisi aloittaa Viherjuuria-blogin Heidi. En tullut kirjoitelleeksi tuolloin, mutta asia juolahti mieleeni viime viikolla pedikyyrissä istuskellessani. Jatkoin listaa seuraavana päivänä kampaajan tuolissa. L niin kuin luksuselämä.

Minun elämäni hollantilaiset aakkoset ovat tällaiset:

Alankomaat on ollut asuinmaani jo melkein seitsemäntoista vuoden ajan. Päädyin Haagiin vähän sattumalta ja ihastuin välittömästi hollantilaiseen elämänmenoon.

Tapasin avomieheni Bostonissa. En malta odottaa, että pääsen joskus tulevaisuudessa näyttämään kaupunkia tyttärellemme ja toisaalta näyttämään tytärtämme bostonilaiselle vuokraisännälleni, joka seurasi vierestä avomiehen ja minun tuoretta kaukorakkautta.

Sain 21-vuotiaana colitis ulcerosa -diagnoosin, eli olen nyt elänyt kroonisen suolistotulehduksen kanssa kauemmin kuin ilman sitä.

Rakkaan avomieheni nimi alkaa D-kirjaimella.

Suoritin vielä yli kolmekymppisenä kliinisen epidemiologian maisterintutkinnon Rotterdamin yliopistossa.

Olin ensin opiskellut farmasiaa ja valmistunut proviisoriksi Helsingin yliopistosta.

G ääntyy hollanniksi kurkkuäänteenä. Osaan kurauttaa sen sujuvasti.

Havaiji on ihanin lomakohde ikinä! Kävin siellä avomiehen kanssa vuonna 2015, ja menemme varmasti uudestaan, jos terveys, talous ja tulivuoret suovat.

Olen lähes sataprosenttinen introvertti. Viihdyn erinomaisesti yksin ja sosiaalinen kanssakäyminen väsyttää minua, vaikka tykkäänkin siitä tietyissä rajoissa.

Pystyn j-pussin ansiosta elämään suhteellisen normaalia elämää kroonisesta suolistotulehduksesta huolimatta.

Kirjoittaminen on minulle toiseksi rakkain harrastus.

Se kaikkein mieluisin on lauluharrastus.

Olen Mikkelin tyttö; synnyin siellä ja asuin 19-vuotiaaksi saakka Tuppuralan kaupunginosassa.

Tunnen itseni usein nörtiksi. Valitsen bileiden sijaan koti-illan ja tykkään tietokone- ja paperihommista sekä tilasto-ohjelmista ja to do -listoista.

Oma on hollantia ja tarkoittaa mummoa. Oma mummoni oli minulle kovin rakas.

Lempiruokani on kiviuunissa paistettu, ohutpohjainen ja rapeakuorinen pitsa.

Q. Kuu. Taaperon mielestä taivaalla paistatteleva kuu kuuluu hänelle. Hän on perinyt kuurakkauden minulta.

Red velvet cupcake on salainen paheeni. Ikävöin usein Bostonin Newbury Streetillä sijaitsevan Georgetown Cupcake -kaupan kuppikakkuja.

Taidan somettaa vähän liian paljon. Tykkään katsoa instastooreja, lukea blogeja ja seurata Facebookista, mitä kavereille kuuluu.

Taapero on venkulani, rakkaani, pötkyläni, vauvani, apinani.

Utrecht on ihana kaupunki, jossa haluaisin asua elämäni loppuun saakka. Olen jo löytänyt itselleni vanhainkodinkin tuosta kulman takaa.

Ei valtion virkamiehenä ole yhtään tylsä olla. Työni on mielenkiintoista, työkaverit mukavia ja palkkakin ihan okei.

Water, vesi, on minulle tärkeää, koska minulta puuttuu paksusuoli. Nestetasapainon ylläpitämiseen täytyy varsinkin helteellä kiinnittää erityistä huomiota.

Taaperollamme on (todennäköisesti) kaksi X-kromosomia, ihan niin kuin minullakin.

Oma yritykseni täyttää pian neljä vuotta: toimin päivätyöni lisäksi eurooppalaisten yhteistyöprojektien koordinaattorina.

Z on vaikea lausua hollantilaiseen tapaan. Lausun sen vahingossa aina suomalaisena ässänä.

Haastan Loviisan (ähäkutti!), jonka pitää keksiä joku muu N:llä alkava sana kuin nacho.

blogi

Punaiset ja pulleat posket

Oliko se Satu se sellainen pulleaposkinen tyttö? kysyi silloisen poikaystäväni äiti 90-luvulla, kun arveli nähneensä minut mikkeliläisen konserttitalo Mikaelin narikassa. Olen koko ikäni saanut kuulla kommentteja hyvinmuodostuneista poskistani. Niitä jopa puristellaan estottomasti.

Vielä viime vuonna, erään kokouksen tauolla, entinen esimieheni tarttui minua molemmista poskista ja väitti niiden pyöristyneen sitten viime näkemän. True story.

Minulla on suomalaiselle ominaiset korkeat poskipäät, jotka houkuttelevat tarttumaan, ja poskeni saattavat tosiaan vielä olla raskauskilojen pyöristämät, onhan vauvani vasta 2,5-vuotias.

Olin kauan sitten vielä muhkeampi. Kun valmistuin proviisoriksi vuonna 2000, olin juuri lopettanut korkea-annoksisen ja pitkään jatkuneen prednisonihoidon. Sen yleinen haittavaikutus on ns. moon face, pyöristynyt naamataulu, joka häviää kyllä hiljalleen hoidon loputtua.

En oikein tykkää katsoa valmistujaisissani otettuja valokuvia, koska näytän niissä niin kummalliselta. Säilytän valokuva-albumia syvällä varaston kätköissä.

Olen sukunimeltäni Siiskonen ja saanut Hollannissa useamman kerran postia nimellä S. Konen. Konen on hollantia ja tarkoittaa posket. Se näyttää muuten oikeasti olevan hollantilainen sukunimi.

Poskeni kiinnittävät huomion siitäkin syystä, että punastun helposti.

Lehahdan kirkkaanpunaiseksi auringossa, esiintyessäni, hermostuessani, laulaessani, urheillessani, suuttuessani, hämmentyessäni, innostuessani. Punaviinistä saan niin punaiset posket, että niihin melkein sattuu.

Opiskeluaikoina minulle hihiteltiin, kun poistuin tentistä naamataulu hehkuen. Kerran pari miespuolista kurssitoveriani kiusasi minua (kaikella rakkaudella) Viikin Biokeskuksen lounasjonossa – he saivat minut punastumaan vain huutamalla kato, Satu punastuu!

Punastelin aikoinaan apteekin tiskin takana, jos miesasiakas oli erityisen komea ja/tai charmikas. Nykyään saatan punastua kokouksessa, jos huomio kiinnittyy jostain syystä minuun (esimerkiksi siksi, että osallistun keskusteluun).

Minulla on usein sen verran terve väri kasvoillani, ettei päältä päin arvaisi, että kärsin anemiasta.

Hyvä puoli näissä terveen värisissä ja täyteläisissä poskissa on se, että minut arvioidaan usein ikäistäni nuoremmaksi. Luontoäiti on antanut minulle helpot poskipunat ja omat fillerit ryppyjä tasoittamaan.

Korkeita poskipäitäni on kutsuttu myös suloisiksi. Taaperonkin mielestä äitillä on ihanan pehmeät posket.

Pulleiden poskien herttaisuusaspekti on avautunut minulle vasta viimeisen kahden vuoden aikana: en tiedä juuri mitään kauniimpaa kuin pikkulapsen posken sivuprofiili. Pienet pehmeät posket kutsuvat suukottelemaan.

Jälkeläiseni on saanut syntymästään asti samanlaista poskikommenttia kuin minä.

Vauvavuoden aikana hänen pyöreitä poskiaan ja ilmeisen hyvää ruokahaluaan kommentoitiin useaan otteeseen. Otin sen vastaan minulle osoitettuna kohtelisuutena; tarjoamani äidinmaito oli selvästikin hyvin ravitsevaa ja sai lapseni kasvamaan ja pyöristymään.

Hollantilainen kommentoi toisen ihmisen ulkonäköä ärsyttävän herkästi. Tervettä punaa poskilla (gezonde blos) pidetään hyvänä asiana ja kalpealta ihmiseltä kysytään, onko kaikki hyvin.

Olen saanut kommentteja myös viirusilmistäni (eskimo!), epätasaisista hampaistani (harvinaiset täällä; melkein puolet hollantilaisista lapsista käy läpi oikomishoidon) ja vesirokon jättämästä arvesta otsassani. Ihotautien osastolla työskennellessäni eräs erikoistuva lääkäri neuvoi minua pitämään naamani peruslukemilla, jotteivät otsaryppyni syvenisi enempää. Hänellä itsellään oli hyvin sileä otsa.

Luonnonkiharat hiukset sen sijaan eivät täällä kikkarapäiden maassa erotu joukosta, niin kuin Suomessa aikoinaan. Äitini on kertonut, että itkin pikkulapsena, kun tuntemattomat kommentoivat kiharoitani.

Mitään traumoja minulle ei näistä ulkonäköön liittyvistä kommenteista muuten ole jäänyt. Olen oikein tyytyväinen naamatauluuni, jota koristaa myös jostain syystä silmän alle eksynyt hymykuoppa.

Pitkän tähtäimen ulkonäkötavoitteeni on hankkia mahdollisimman monta naururyppyä.

blogi

Pitkästä aikaa laulamassa

Pidin puolen vuoden tauon lauluhommista siksi, että olin noin syyskuusta huhtikuuhun flunssassa. Sairastin kaikki mahdolliset päiväkodista taaperon mukaan tarttuneet virukset ja jopa rajun influenssan. En halunnut ottaa sitä riskiä, että joutuisin perumaan konsertin viime hetkellä.

Viime joulukuussahan olisin päässyt laulamaan tosi mieluisan konsertin, jos en olisi ollut melkein neljänkymmenen asteen kuumessa. Vieläkin surettaa, kun ajattelen väliin jäänyttä esiintymistä.

Pari kuukautta sitten sain sähköpostiini kutsun osallistua minulle ennestään tutun amsterdamilaisen kuoron loppuvuoden projekteihin. Ilmoittauduin niistä jokaiseen ja kirjasin harjoitukset ja konsertit saman tien perhekalenteriimme.

Laulutauko saisi nyt luvan loppua – en ole kokonaan onnellinen, jos en pääse laulamaan.

Viimeisin projektini amsterdamilaiskuoron kanssa oli ollut säveltäjä Daan Manneken musiikin levytys. Levy julkaistiin keväällä. Viime perjantaina kuulin, että se oli saanut Trouw-sanomalehdessä julkaistussa levyarvostelussa peräti neljä tähteä (viidestä)! Ihan hyvä saavutus amatöörikuorolta.

Niissä tunnelmissa oli hyvä lähteä toteuttamaan tämän viikonlopun projektia.

Harjoittelimme viime perjantai-iltana J.S. Bachin kantaatin BWV 39 ja William Byrdin Mass for 4 voices ja esitimme molemmat sunnuntai-iltapäivänä Amsterdamin kupeessa sijaitsevan Zunderdorp-nimisen kylän pienessä kirkossa.

Byrdin messu on a cappella -teos, mutta kantaatin lauloimme ammattimuusikoista koostuvan barokkiorkesterin kanssa. Kantaattikonsertit lauletaan pienellä porukalla; tällä kertaa meitä sopraanoja oli neljä.

Pohjois-Amsterdamissa järjestettävät projektit tarkoittavat minulle Hollannin mittakaavassa pitkiä juna- ja bussimatkoja. Perjantaina harjoitus loppuu klo 22.30 ja olen kotona vasta puolen yön maissa. Se on vähän liian myöhään nykyään, kun taapero herää kuudelta, mutta lauluhommat ovat sen arvoisia, että kestän liian lyhyen yön silloin tällöin.

(Ihmettelet ehkä, miksen jää sänkyyn ja anna avomiehen hoitaa aamutoimia. No, se ei onnistu, koska taapero osaa nykyään itse avata ovet ja haluaa ehdottomasti aloittaa aamun kolmestaan.)

Perjantai-illan harjoitukset ovat amatöörikuorolle muutenkin vähän rankkoja, koska suurin osa laulajista on levon tarpeessa työviikon jälkeen. Kummasti se yhdessä harrastaminen kuitenkin virkistää.

Näissä lyhyissä projekteissa ei ole aikaa harjoitella nuotteja enää kuoroharjoituksen aikana – stemmat on opeteltava itsekseen kotona, jotta treeneissä päästään keskittymään musiikin tekemiseen (muziek maken).

Itse olin harjoitellut nuottini aamujunassa matkalla töihin ja luritellut kotona vapaapäivinäni. Lauluharrastuksen kannalta päivätyöstä vapaa perjantai on kätevä.

Suurin osa hyvätasoistenkin amatöörikuorojen projekteista on maksullisia. Pulitin tästä yhteensä kuusi tuntia kestävästä kahden päivän projektista 35 euroa. Sillä maksetaan kuoronjohtajan palkka, tilavuokra, orkesterin jäsenten ja solistien palkkiot ja muut kulut.

Useamman harjoituskerran projektit maksavat Hollannissa yleensä 100-120 euroa. Opiskelijat saavat joskus alennusta.

Harvinaisissa tapauksissa olen ansainnut laulamisella rahaa ja/tai matkakulut on korvattu; tällöin kysymyksessä on yleensä ollut hää- tai hautajaiskeikka.

Loput kuorojen budjetista täytetään kuntien ja säätiöiden avustuksilla ja konserttien pääsymaksuilla. Yleisön määrä harrastajakuorojen konserteissa vaihtelee. Zunderdorpissa meillä on oma uskollinen kuulijakuntamme.

Sunnuntain konsertissakin kirkko oli täynnä, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että yleisöä oli lämpimässä kirkossa noin kuusikymmentä. Konsertti meni ihan kivasti, ja saimme raikuvat aplodit kolme varttia kestäneen ohjelman päätyttyä.

Join pienen tilkan (ilmaista) viiniä ennen kuin vaihdoin mustat kengät keltaisiin sandaaleihin ja lähdin kotimatkalle keskikesän helteessä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja minä olin erityisen hyvällä tuulella.

Kotiin saapuessani olin edelleen täynnä laulamisen herättämiä onnellisuushormoneja. Onnellinen oli taaperokin: isi oli luvannut jätskin sitten kun äiti on kotona.

Siinä me sitten fiilistelimme yhdessä ja taaperon suklaajäätelö valui konserttihameelleni.