blogi

Suomalaista naisenergiaa Alankomaissa

Sana voimaannuttava on ilmestynyt suomen kieleen sen jälkeen kun olen muuttanut ulkomaille. Se on vähän hörhönoloinen termi minun makuuni, mutta alan ehkä tajuta, mitä sillä tarkoitetaan.

Lähdin viime viikonloppuna Alankomaissa järjestetyille Suomalaisen Naisen Päiville pienoisessa kaaoksessa. Olin edellisenä yönä joutunut päässyt lohduttelemaan taaperoa kesken syvimmän uneni. Kun herätyskello soi lauantaiaamuna aamuseitsemältä, kaduin ihan pikkiriikkisen sitä, että olin ilmoittautunut tapahtumaan, joka vaati aikaisen aamuherätyksen vapaapäivänä.

Ryntäsin suihkuun, heitin kaikenlaisia tavaroita isoon kassiin, skippasin aamupalan ja puolijuoksin vartin matkan juna-asemalle. Oli vähän surullista sanoa yöllä itkeneelle taaperolle heikka.

Suomalaisen Naisen Päivät järjestettiin tänä vuonna jo kolmattakymmentä kertaa. Vapaaehtoisista koostuva toimikunta oli valinnut juhlapaikaksi Garderenissa sijaitsevan Bilderberg-hotellin. Garderen on Hollannin mittakaavassa in the middle of nowhere eli tunnin ajomatkan päässä Amsterdamista.

Hotellihuoneeni oli valtava, ja minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne viikoksi tekemään töitä, tuijottamaan metsää ja nukkumaan.

Loppuunmyydyille päiville osallistui peräti 120 naista. Osa on päätynyt Alankomaihin hollantilaisen tai muunmaalaisen kumppanin vuoksi, toiset kuuluvat suomalaisiin ekspattiperheisiin ja muutama fanaatikko lentää Suomesta saakka viettämään aikaa hollanninsuomalaisten naisten kanssa.

img_0062.jpg

Tänäkin vuonna useat taitavat (vapaaehtoiset!) suomalaisnaiset järjestivät työpajoja. Koska en ollut kuntosalikunnossa, osallistuin lauantai-iltapäivänä Croquis!-piirtorinkiin. Se olikin rohkea veto, koska minulla on kokemusta piirtämisestä vain taaperon kanssa. Piirrän silloin pupuja ja kissoja puolikuivilla tusseilla ja olen taaperon mielestä suuri taiteilija.

Minua jännitti piirtää oikeasti ja julkisesti, ja ihan hetken aikaa harkitsinkin perääntymistä. (En ollut tuossa vaiheessa vielä kuunnellut sunnuntain itsemyötätunnosta kertovaa luentoa.)

Työpaja osoittautui tosi hauskaksi. Kukin osallistuja toimi vuorollaan mallina, ja ideana oli piirtää mallin ääriviivat ja keskittyä varsinkin asentoon. Aikaa oli piirrosta kohti vain yhdestä viiteen minuuttiin. Työpajaa vetänyt Päivi ohjasi meitä kivasti. Jännitys karisi, enkä lopulta hävennyt piirroksiani enää kovinkaan paljon.

Minua kikatutti mallina kököttäessäni se, miten piirtäjät kommentoivat omia teoksiaan. Toi pää on kyllä tosi iso. Tuo pakara on oudon muotonen. Kauheen lyhyt jalka tolla. Jos ei tietäisi, että arvostelijat puhuvat omista piirroksistaan, saattaisi mallille jäädä sessiosta vähän hämmentynyt olo.

Lauantai-iltapäivänä näyttelijät Mira Kivilä ja Marja-Leena Kouki (teiniaikojen idolini Samuli Edelmannin äiti!) esittivät meille Rosa Liksomin kirjoittaman näytelmän Naisia. Lempparihahmoni oli työmatkalla Helsingissä käynyt nainen, johon en onneksi pystynyt samaistumaan. En kehtaa kertoa miksi – esityksen nähneet ymmärtävät.

Illalla meille esiintyi ihan oikea suomalainen rocktähti Tom Eklund, joka osallistui pari vuotta sitten Voice of Finland -kilpailuun. Tomppa lauloi tosi hyvin. Hänen yhtyeensä Liivit Boys soitti tuttuja suomalaisia covereita niin mukaansatempaavasti, että sai minutkin (seinäkukkasen) hetkeksi tanssilattialle. Seisoin siellä kyllä vähän orpona heiluttamassa lonkkaani; edellisestä korkokengät-tanssilattiayhdistelmästä on vierähtänyt jokunen vuosi.

Olin muuten vahingossa pukeutunut tosi vietteleviin verkkosukkahousuihin. En tiennyt edes omistavani sellaisia, olin vain aamulla heittänyt kassiin ensimmäisen käteeni osuneen sukkahousupaketin. Käytin verkkosukkahousuja viimeksi helmikuussa 1994, kun olin pukeutunut penkkareitani varten ilotytöksi ja heiluin ruoska kädessä Mikkelin yhteiskoulun lukion käytävillä. Voi luoja sentään.

C534CBA5-E717-4F90-9088-68EAEB592210Opiskeluaikoina kaksikymmentä vuotta sitten olin aina bileiden viimeinen, mutta nykyään en pysty hippaamaan yli puolenyön. Vetäydyin muistaakseni yhdentoista maissa hotellihuoneeseen.

Se olikin viisas päätös, sillä heräsin sunnuntaiaamuna kello kuusi metsälintujen mekastukseen, johon en Utrechtin keskustan asukkaana ole tottunut. En saanut enää unta, joten rupesin lukemaan uutisia. Se siitä rimpsalla olevan äidin pitkästä yöunesta.

Sunnuntain työpajaksi olin valinnut metsäkävelyn. Vietin oikein kivan tunnin rupatellen minulle ennestään tuntemattoman, Utrechtissä asuvan suomalaisen kanssa. Hänkin sattui harrastamaan kuorolaulua, joten juttua riitti niin paljon, että unohdin pulistessani katsella maisemia. Huomasin sentään sen, että ilma oli raikas ja keväinen. Se sai minut tokenemaan aamiaisen aiheuttamasta koomasta.

Ruokaa oli paljon ja usein, vaan eihän täkäläinen sapuska tietenkään vedä vertoja suomalaisen noutopöydän antimille. Sain silti vedettyä ähkyt jokaisesta meille tarjotusta all you can eat -tyyppisestä puhvetista.

Päivien yhteydessä järjestetyltä torilta sai ostaa mm. suomalaista kosmetiikkaa, Pentikin ja Marimekon tuotteita sekä tuttuja herkkuja. Hillitsin itseni ja ostin vain yhden Fazerin sinisen, jonka ahmin melkein kokonaan jo viikonlopun (lue: yhden vuorokauden) aikana. Vein kotiin myös Reissumiestä. Ai niin, ja yksi Marimekon pikkulaukku (-60%) halusi lähteä minun mukaani, enkä raaskinut kieltäytyä. Kaikkein ihanin ostos olivat kuitenkin nämä villasukat:

IMG_0127.jpg

Polveen asti ylettyvät pehmeät villasukat ovat niin hienot, etten tiedä, raaskinko ikinä laittaa niitä jalkaan. Sukat on neulonut kauan Hollannissa asunut, sattumoisin myös Mikkelin seudulta kotoisin oleva nainen. Selvisi, että isäni on aikoinaan tuntenut hänen isoisänsä.

Yllättäviä Mikkeli-kytköksiä oli myös eräällä toisella osallistujalla, jonka suurikokoinen eno nauratti minua pienenä tyttönä kysymällä, vaihtaisinko hänen kanssaan farkkuja. Tämä tarina on kulkenut perheessämme niin kauan kuin muistan ja on ihmeellistä, että sain siitä muistutuksen täällä kahdentuhannen kilometrin päässä melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Oli hyvä, että olin ostanut itselleni pientä kivaa, koska en tänäkään vuonna voittanut arpajaisissa yhtään mitään. Kenelläkään ei oikeasti ole yhtä huono arpajaissäkä kuin minulla. Tai no, voitinhan minä viimeksi aseman kioskin raaputusarvasta ilmaisen voisarven. Onneksi parempaa tuuria on riittänyt muilla elämän osa-alueilla.

Suomalaisen Naisen Päivillä vallitsi lämmin yhteishenki. Olin tänäkin vuonna tullut sinne ns. yksin eli ilman omaa kaveria. Oli kuitenkin helppo istahtaa ruokapöytään tuntemattomien kanssa: vastaus kysymykseen saanko istua tähän oli aina totta kai!

Oli ihana puhua suomea ja kuulla erilaisia tarinoita. Opin sen, etten ole ainoa pienen lapsen äiti, joka käyttää iPadia ruokailuhoukuttimena. Olen hyvin helpottunut tästä tiedosta ja kiitän vertaistuesta.

Muita viikonlopun puheenaiheita olivat täit, luteet, prosecco, perhepeti, ukulele, täysmaito, kaksikielisyys, LAT-suhteet, villasukat ja uusavuttomat miehet (joista en onneksi tiedä juuri mitään).

Kotimatkakin sujui höpöttäessä. Kotioven avattuani kävelin saman tien arkeen ja ryhdyin pastan keittoon. Ihan ensimmäisenä piilotin kuitenkin sen ostamani Fazerin sinisen neljä viimeistä palaa muulta perheeltä.

Voisiko sanoa, että olo on voimaantunut, jos maanantaiaamuna seisoo juna-aseman rullaportaissa matkalla töihin ja huomaa, että a) jalat ovat tukevasti maassa, b) koko kroppa kihisee intoa tarttua uuteen työviikkoon ja c) mieli on tyyni kuin metsälampi?

p.s. Saatoin sunnuntaina ehkä ilmoittautua vapaaehtoiseksi auttamaan ensi vuoden tapahtuman järjestelyissä. Avomies ei vielä tiedä tästä. Aion jutella asiasta hänen kanssaan heti, kun hän on saapunut Amerikan-matkaltaan ja nukkunut yhdet kunnon yöunet.

arki

Perjantai kolmastoista päivä

Perjantai on minulle erityinen päivä. Taapero on silloin tarhassa ja vietän itse vapaapäivää palkkatöistäni valtion virkamiehenä. Päivä kuluu tekemällä kotitöitä, oman firman hommia ja kaikenlaisia keskittymistä vaativia asioita. Pesen kaikki pyykit ja mietin perheen ruokapolitiikkaa. Lopun aikaa lepäilen ja pidän huolta itsestäni. Jos aikaa jää, kirjoittelen blogia.

Eilinen perjantai meni tähän tapaan:

Heräsin kello 7.30 siihen, että taapero juoksi makuuhuoneeseemme iloisesti kiljuen. Hän olisi kuulemma halunnut tulla herättämään minut jo tuntia aikaisemmin, mutta avomies oli saanut hänet ylipuhuttua. Olin kovin kiitollinen molempien kärsivällisyydestä. Olin nimittäin ollut hereillä keskellä yötä, koska olin nukahtanut illalla liian aikaisin.

Löhöilin vielä sängyssä ja sain vilkkaan taaperonkin hetkeksi kainalooni, kun kerroin hänelle tarinoita pikkuoravista (eekhoorntjes) ja tikasta (specht) sekä Tatusta, Patusta ja Veerasta. Sitten puin hänet. Riitelimme hetken hampaiden pesusta ennen kuin avomies lähti viemään taaperoa tarhaan ja meni itse töihin.

Söin aamiaisen, kävin suihkussa ja laitoin ekat pyykit koneeseen. Kirjoitin yhden tärkeä työmeilin, puin sitten verkkarit ja sandaalit (!) jalkaan ja köpöttelin banaani kädessä pedikyyriin Oudegrachtille.

Pedikyyrin aikana kirjoittelin vähän blogia ja chattailin kälyni kanssa. Kevään uudet kynsilakkavärit olivat juuri saapuneet ja naureskelin olevani trendsetter, joka sai kokeilla niitä eka kertaa. Olin mielestäni aika vitsikäs, koska minähän en meikkaa ollenkaan enkä tiedä muotivirtauksista yhtään mitään.

Kävelin lounasleipäkaupan kautta kotiin ja asetuin pyykinripustussession jälkeen tietokoneen ääreen. Teen yksinyrittäjänä projektipäällikön hommia paikalliselle yliopistolle neljä tuntia viikossa, yleensä perjantaisin.

Puoli yhdeltä tartuin brie-mangochutney-rucola-pähkinäsämpylääni ja uuteen iPhoneeni ja pidin lounastauon.

Varttituntia myöhemmin palasin tietokoneen taakse tekemään yhden palkkatyöhöni liittyvän homman. Olin luvannut vapaapäivästäni huolimatta kommentoida erästä asiakirjaa, jotta työkaverini saisi sen lähetettyä eteenpäin ja pääsisi lähtemään lomalle hyvillä mielin. Otan sitten jonain toisena päivänä yhden vapaan tunnin. Tykkään kovasti tällaisesta joustavuudesta.

Hoitelin vielä kaikenlaisia muita asioita, kuten sähköposteihin vastailua, papereiden arkistointia ja ruokakaupan tilauksen kotiinkuljetuksella maanantaiaamuksi. Yhtäkkiä kello oli puoli kolme.

Tavaroita järjestellessäni olin löytänyt päiväkirjan, jota olin pitänyt taaperon vauvavuonna. Muistin, etten ollut pitkään aikaan kirjoittanut blogiin uutta juttua vauvan kehityksestä ja istahdin saman tien naputtelemaan sitä ja etsimään kuvia syys-lokakuulta 2016. Voi miten suloinen pieni ihminen lapsemme olikaan (jo) puolitoista vuotta sitten! Niin hymyileväinen ja hassu.

Sain tekstiviestin eräältä mieheltä, jonka oli tarkoitus tulla vasta ensi viikolla hakemaan meiltä ostamansa pinnasänky. Hän kysyi, voisiko tulla jo samana iltana. Vastasin myöntävästi, koska arvelin, että kaiken hopun takana on hänen raskaana oleva ja pesänperustamisviettiä poteva kumppaninsa. Soin miehelle rauhallisen viikonlopun.

Otin kupin kahvia muumimukiin, etsin keittiön kaapeista suklaata (tuloksetta) ja menin sohvalle lepäämään ja tuijottamaan pinnasänkyä. Jätin jäähyväiset kaikille niille öille, jotka olen viettänyt käsi pinnojen välissä ja kaikille niille illoille, joina olen yrittänyt hipihiljaa hivuttaa kättäni pois pinnojen välistä lapsen nukahdettua. Taapero nukkuu nyt oikeassa matalalaitaisessa sängyssä.

Vähän vaille viisi päätin, että taapero saisi illalliseksi vieteripastaa ja porkkanoita sekä herkullisen tostin eli grillatun juustovoileivän ketsupin kanssa. Söin itse kolme hapankorppua, jotten saisi nälkäraivareita ja lähdin hakemaan pikkuista tarhasta.

Kuulin, että tarhalaiset olivat käyneet laatikkopyörällä läheisessä kotieläinpuistossa silittelemässä pupuja ja olin iloinen taaperon puolesta. Hän rakastaa sitä paikkaa.

Sitten seurasikin erittäin vilkas kolmetuntinen. Taapero kirmaili, selitti, halusi auttaa sänkyä purkavaa miestä, kiipeili, kiukkusi, säntäili, tarttui kaikkiin mahdollisiin tavaroihin sekä vastusti iltatoimia. Hän myös kertoi sängynostajalle olevansa sekä etana (slak) että iso tyttö (grote meid). Jossain vaiheessa avomies oli saapunut, ja teimme loput iltahommat yhdessä.

Ryhdyin kahdeksan maissa ihan tomerasti nukuttamaan taaperoa, mutta hänpä ilmoittikin haluavansa isin. Äiti pois. Hän sai haluamansa ja nukahti.

Avomiehen kokatessa eineskermaperunoita, valkosipuli-sambalkanaa ja kukkakaalia cheddarkuorrutuksella minä pakkasin tavaroita Suomalaisen Naisen Päiviä varten.

Jääkaapista löytyi illallisjuomaksi yksi herkullinen Hertog Jan -olut. Kello oli jo lähes yhdeksän, kun istuimme pöytään syömään, rupattelemaan ja leikkimään kännyköillämme.

Puoli kymmenen maissa asuntomme ohitti suuri joukko otsalampuilla ja/tai jouluvaloilla varustettuja juoksijoita. Kyseessä oli ensimmäistä kertaa Utrechtissä järjestetty Night Run. Keskustan läpi vievälle, noin kahdeksan kilometrin mittaiselle reitille oli osunut meidänkin kotikatumme. Olinkin aiemmin illalla ihmetellyt asunnossamme leijailevaa ulkotulien tuoksua.

Lopun iltaa avomies katseli jotain avaruusaluksia sisältävää sarjaa ja minä roikuin somessa. Edellisen päivän kiukku oli haihtunut. Kannatti kirjoittaa siitä blogiin – tämähän on eräänlainen terapiakanava.

Sitä vaan mietin, että jaksoikohan kukaan lukea tätä tekstiä loppuun asti? Loppuhuipennus jäi taas puuttumaan, jos sellaiseksi ei lueta avomiehen vahingossa suorittamaa strippausta avonaisten verhojen edessä. (Oli unohtanut ne yöjuoksijat, joita minä vielä seurasin.)

blogi

Anemia kiukuttaa

Välillä olen täysin kyllästynyt kroonistuneeseen raudanpuuteanemiaani, josta kirjoitin aiemmin. Tämä on sellainen viikko. Kiukuttelisin, jos tietäisin kenelle.

Raskaus- ja imetysaikana pari vuotta sitten sain muutaman kuukauden ajan nauttia normaalista hemoglobiinista. Sen jälkeen ollaankin menty taas jatkuvasti alle sadan (g/l). Tai kuuden pintaan, täkäläisten yksiköiden (mmol/l) mukaan.

Minua on viime vuosina tutkittu, jotta on saatu poissuljettua mahahaava, naistentaudit ja muut sellaiset anemian aiheuttajat. Olen joutunut hätäisen miesgynekologin piinaamaksi ja päässyt käymään kaikenlaisissa epämiellyttävissä suolistotähystyksissä, jotka Hollannissa onneksi saa viettää kunnon pöllyssä.

On melko selvää, että anemiani johtuu kroonisesta suolistosairaudesta ja siitä, että olen nainen hedelmällisessä iässä. (Juu, ehkä vielä pari vuotta.)

Anemian tunnetut oireet ovat kalpeus, hengästyminen, sydämen tykyttely ja väsymys. Minultakin ne kaikki löytyvät. Harmillisin oire on kuitenkin anemian vaikutus mielialaan. Kun elimistö ei saa tarpeeksi happea, koko elämä tuntuu raskaalta.

Minullahan on muuten kaikki hyvin: ihana kumppani, maailman suloisin lapsi, kiva koti ja mielenkiintoinen työ. Ei rahahuolia ja tarpeeksi aikaa levätä. Sillä tiedolla pidän itseni kohtuullisen hyvällä tuulella, mutta niin kauan kun hemoglobiini huitelee alle sadan, joudun käyttämään itseni piristämiseen paljon energiaa. Elämä ei tosiaankaan rullaa itsekseen.

Fyysinen jaksaminenkin on vähissä. Kuntosalikortti lepää lompakossa, ja jo pelkästään joogatunnin ajatteleminen tuntuu raskaalta. Iltaisin taaperon nukahdettua suuri parisänkymme houkuttaa – löhöilymielessä. Sama homma vapaapäivinä taaperon päiväuniaikaan.

Käyn nyt kerran kuukaudessa rautatiputuksessa, jonka aikana saan 500 mg rautaa suoraan suoneen. Seuraavan yön kärvistelen mahakivussa (sivuvaikutus).

Tiistain vastainen yö oli taas sellainen. Minua harmitti kovasti, mutta sain onneksi tälläkin kertaa käpertyä avomiehen kainaloon hakemaan lohtua ja jatkamaan kivun takia keskeytynyttä unta.

Suoraan suoneen pumpatun raudan sivuvaikutukset on vain kestettävä. Toiveena on, että kuukausittaisella tiputuksella saataisiin veriarvot kuntoon. Kroppani pitäisi älytä käyttää tarjolla oleva rauta punasolujen tekoon.

Onneksi minulla on joustava työnantaja, joten pystyn viettämään tippatunnit läppärin takana töitä tehden eikä minun tarvitse kuluttaa lomatunteja sairaalakeikkoihin.

Yleensä en jaksa tuhlata energiaani tämän anemia-asian harmitteluun, mutta tällä viikolla minua kiukuttaa. Tulee mieleen se täkäläinen puolituttuni, joka tokaisi minulle kauan sitten, etten muka voi tietää väsymyksestä mitään ennen kuin minulla on lapsia. Voi, kuule.

Onneksi tiedän kokemuksesta, että sitten jos kun hemoglobiini (tuttavallisemmin hemppa) lähestyy normaalia, elämä kirkastuu ja olo on taas kuin lottovoittajalla.

Ja onhan tässä tilanteessa jotain hauskaakin: muutaman päivän kuluttua rautainfuusiosta näytän siltä, kuin olisin käynyt rentouttavalla aurinkolomalla. En suinkaan siksi, että hehkuisin terveyttä, vaan siksi, että suoneen annettu tummanruskea rauta saa ihoni muuttumaan hieman ruskeankeltaiseksi. Ihmisten mielestä näytän silloin tosi hyvältä. Ja hollantilainenhan muistaa kommentoida tällaisia asioita.

Lähden ensi viikonloppuna viimevuotiseen tapaan viettämään aikaa Alankomaissa asuvien suomalaisten naisten kanssa. Suomalaisen Naisen Päivillä ei tarvitse jaksaa muuta kuin syödä, höpöttää ja saunoa. Ne hommat saan hoidettua aneemisenakin, varsinkin kun tiedossa on kokonainen, rauhallinen yö neljän tähden hotellin puhtaissa lakanoissa.

Nautittuani pari päivän ajan optimaalisista punasolunmuodostusolosuhteista palaan leuka pystyssä uuteen viikkoon, jonka vietän avomiehen työmatkan takia kahdestaan taaperon kanssa.

Siinä ei itse enää ehdi paljon kiukutella.