Ei, minulla ei ole tarjota poppakonsteja hollannin kielen oppimiseen, niin kuin otsikko saattaisi vihjata. Kerron yleisön pyynnöstä, minkälainen oma opintieni on ollut.

Sain työpaikan Alankomaista vuonna 2001. Työpaikkani oli kansainvälisessä järjestössä, jonka työkieli on englanti. Minun oli tarkoitus palata vuoden kuluttua takaisin Suomeen, enkä aikonut kuluttaa energiaa uuden kielen oppimiseen.

Kävi kuitenkin niin, että olen täällä edelleen, ja nykyään töissä Alankomaiden terveysministeriössä. Teen suurimman osan töistäni hollanniksi.

Googletan työjuttuja kirjoittaessani usein de of het, koska hollannin kielessä sanoilla on kaksi sukua (de, het), enkä aina tiedä kumpaa minun kuuluisi käyttää. Minulla on aksentti, jota epäillään milloin mistäkin maasta lähtöisin olevaksi. Harva arvaa, että äidinkieleni on suomi.

Sukujen pähkäilyä ja aksenttia lukuunottamatta puhun ja kirjoitan sujuvaa hollantia.

Miten tähän tultiin?

Olin opiskellut lukiossa saksaa, ruotsia ja englantia. Tykkäsin kovasti kieliopista, koska se on loogista, vähän niin kuin matematiikka. Erityisesti ruotsin kieli oli lähellä sydäntäni. Kirjoitin ällän kolmesta vieraasta kielestä, mutten ylioppilaaksi päästessäni puhunut niistä yhtäkään.

Olen pohjimmiltani ujo ja vielä vähän epävarmakin. Pelkäsin tekeväni tyhmiä virheitä.

Opiskeluaikoina lähdin vaihtoon Uppsalaan, jossa opin puolen vuoden aikana hoitamaan perusasiat ruotsiksi. Kansainvälisen opiskelijajärjestön hommia tehdessäni opin kommunikoimaan välttävästi englannilla.

Mikään nopea juttelu ei kuitenkaan onnistunut, vitsailusta puhumattakaan. Olin ruotsiksi ja englanniksi aika hidas ja vakava ihminen, enemmän hämäläinen kuin savolainen. (Vitsi, vitsi.)

Saksaksi osasin sanoa Ich bin so müde eli Olen niin väsynyt sekä kysyä Ist hier noch frei? eli Istuuko tässä kukaan? Hyödyllistä.

Opin yhä enemmän englantia kansainvälisen järjestön töitä tehdessäni. Oltuani noin vuoden Alankomaissa ensimmäinen hollantilainen pomoni ehdotti minulle hollannin kielen kurssia, jonka hän lupasi maksaa. Menin iltakurssille.

Kävin kaksi muistaakseni kymmenen kerran kurssia yksityisessä firmassa, jonka nimi on Direct Dutch. Kurssilla opeteltiin kielioppiasiat. Kurssit käytyäni en osannut edelleenkään sanoa hollanniksi juuri mitään, mutta olin oppinut kielioppisäännöt ja ääntämissäännöt.

Olin oppinut myös muutamia hollantilaiseen populaarikulttuuriin liittyviä asioita, kuten erään stand up -koomikon esittämän laulun, jossa pienen poikaparan isä valmistaa pojan lemmikkikanista perheelle jouluaterian. Ihanaa.

Ääntämissääntöjen oppiminen on tärkeä – jopa välttämätön – ensiaskel hollannin kielen hahmottamiseen.

Se kuuluisa kurkkuäänne korvaa kirjainyhdistelmän ch ja kirjaimen g. Hollannin kielessä on diftongeja ja muita vokaaliyhdistelmiä, jotka lausutaan suomalaisen mielestä oudolla tavalla: eu ääntyy öy, ei ääntyy äi, myös ij ääntyy äi, ie ääntyy ii, ui ääntyy äy, oo ääntyy ou, ee ääntyy ei, oe ääntyy u, uu ääntyy yy, suunnilleen.

Jos ääntää hollantilaisen sanan huur (vuokra) suomalaisittain, tulee puhuneeksi ilotytöstä, ja sitä rataa.

Samoihin aikoihin alkeiskurssin kanssa liityin umpihollantilaiseen kuoroon. Opin vähitellen ymmärtämään kuoronjohtajan käskyt, ja altistuin kahvitaukojutuille. Kävin kuitenkin itse kaikki keskustelut edelleen englanniksi.

Pikkuhiljaa passiivinen kielitaitoni kehittyi, kun vietin aikaa uusien hollantilaisten kavereideni kanssa. Usein olin siltikin täysin ulkona keskusteluista, en osannut nauraa oikeaan aikaan enkä voinut olla yhtään oma melko puhelias itseni.

En ollut mitenkään erityisen aktiivinen kielen opettelun kanssa, mutta kun neljä vuotta Hollannissa vietettyäni vaihdoin työpaikkaa hollantilaiseen yritykseen, ymmärsin jo lähes kaiken, mitä sanottiin. Paitsi jos pomoni puhui omituista limburgin murrettaan.

Silloinen työni oli tutkimustyötä, jonka sain tehdä kokonaan englanniksi. Työpaikan kokoukset pidettiin hollanniksi. Työskentelin puolentoista vuoden ajan siten, että työkaverini puhuivat minulle hollantia ja minä vastasin aina englanniksi. Tämä huvitti ulkopuolisia.

Elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2006 aloitin työt sairaala-apteekissa. Olin puhunut työhaastattelussa englantia, mutta päättänyt, että puhun ensimmäisestä työpäivästä lähtien pelkästään hollantia.

Ensimmäiset viikot olivat kamalia. Muistan istuneeni usein kotimatkalla junassa kyyneleet silmissä ja miettineeni, miksi minun täytyy aina mennä vaikeimman kautta.

Tunsin itseni tyhmäksi ja ulkopuoliseksi.

Onneksi minulla oli pari työkaveria, jotka jaksoivat hellästi korjailla virheitäni. Jatkoin yritystä, mutta olin pitkän aikaa lounaspöydässä se sama hiljainen ja vakava tyyppi, joka olin ensin ollut englanniksikin.

Sitten opin murjaisemaan vitsin. Muistan, kun olin kerran sanonut jotain enemmän tai vähemmän hauskaa, minkä jälkeen työkaverini tokaisi minulle yllättyneenä stille wateren hebben diepe gronden (tyynet vesistöt ovat syviä). Se on hollantilainen sanonta, joka tarkoittaa sitä, että hiljaisilla ihmisillä on usein syviä mietteitä tai yllättäviä ajatuksia.

Pari vuotta myöhemmin kokeilin, pääsisinkö läpi valtakunnallisesta korkeakoulutasoisesta hollannin kielen kokeesta, hollanti toisena kielenä (NT2 II). Siinä on neljä osiota: puhutun ymmärtäminen, luetun ymmärtäminen, kirjoittaminen ja puhuminen. Kokeella voi todistaa hallitsevansa kielen eurooppalaisen tason B2 mukaan.

Pääsin läpi, kevyesti.

Vuodesta 2012 lähtien minulla on ollut hollanninkielinen parisuhde. Avomieheen tutustuessani osasin jo kertoa vähän vaikeammistakin tunteista hollanniksi. Ainoastaan riidan yhteydessä tai varpaan satuttaessani saatan edelleenkin turvautua pariin tuttuun ja tehokkaaseen suomenkieliseen sanaan.

En olisi ujona mikkeliläistyttönä Hollantiin muuttaessani ikinä uskonut, että voisin oppia kokonaan uuden kielen niin hyvin, että voisin toimia vieraan valtion virkamiehenä.

Minulta kysytään usein, miten olen oppinut puhumaan sujuvaa hollantia. Ajan kanssa, minä vastaan. En ole mikään kielinero, motivaatio vain koveni vuosien mittaan ja altistuin jatkuvasti hollannin kielelle.

Ummikkoa opastaisin osallistumaan kielikurssille ja hakeutumaan sen lisäksi pikimmiten hollantilaisten keskelle: kuoroon, lenkkiryhmään, lentopallojoukkueeseen, raamattukerhoon, ompeluseuraan – minne tahansa viettämään aikaa paikallisten kanssa. Yhdistyksiä ja harrastuspiirejä tässä maassa riittää.

Täkäläiset ovat sosiaalista ja auttavaista kansaa. He puhuvat hyvää englantia ja vaihtavat keskustelukielen mielellään englanniksi. Hollantilaisille kannattaa jämäkästi ilmoittaa, ettei halua puhua englantia, vaan toivoo, että saisi apua hollannin kielen oppimiseen.

Niin, ja sitten vielä sellainen neuvo, että hollantilaisessa ryhmässä ei saa suunvuoroa – se pitää ottaa. Succes, suomalainen!

p.s. Kirjoitin viime vuonna joulukalenteria; yksi hollanninkielinen sana päivässä, aakkosten mukaan. Se löytyy täältä.