blogi

Yllättävä kysymys

Oli heinäkuu ja viikonloppu. Olin tehnyt aamulla kotitöitä sillä aikaa kun avomies ja taapero olivat leikkipuistossa. Kävin vielä ruokakaupassa ja menin sitten taaperon kanssa päiväunille. Iltapäivällä oli tiedossa treffit avomiehen kanssa.

Lapsen hoitaja tuli kahdelta. Olemme hoitajan kanssa hyviä höpöttämään, ja jäin taas kerran suustani kiinni. Oli niin kiva puhua suomea. Avomies hoputti minua. Kun poistuimme kotoa, taapero jäi itkemään äitiä.

Edellisenä päivänä avomies oli sanonut, että haluaisi näyttää minulle jotakin. Yleensä se tarkoittaa sitä, että hän on bongannut kaupungista uuden kahvilan tai erikoisliikkeen, jota menemme yhdessä katsomaan. Minun piti kuulemma ottaa sokkoliina mukaan. Heh, hauska vitsi, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin spektaakkeli.

Unohdin koko sokkoliina-asian saman tien enkä muutenkaan kiinnittänyt vaatetukseeni mitään huomiota. Lähdin matkaan arkihellevaatteissa ja Havaianas-sandaaleissa. Treffiemme päätarkoitus on aina pitkä kävelylenkki, joten vaatetuksen mukavuus menee tyylikkyyden edelle.

Kävelimme kohti Utrechtin keskustan ostoskatuja ja poikkesimme avomiehen ehdotuksesta kahville herkullisista suklaaluomuksistaan kuuluisaan Hop & Stork -kahvilaan. Siellä on valoisa takahuone, jossa on pitkä pöytä lehtien lukemista varten. Kysyin avomieheltä, oliko tämä se paikka, jonka hän halusi näyttää. Hän vastasi myöntävästi.

Cappuccinon ja tuplaespresson valmistus kesti yllättävän kauan. Epäilin, että avomies oli tilannut meille jonkin suklaayllätyksen, mutta hetken kuluttua kahvit saapuivat ilman herkkuja. Litkimme juomiamme kaikessa rauhassa, kunnes avomies veti yhtäkkiä taskustaan yhden minun mustista huiveistani ja solmi sen silmilleni sokkoliinaksi.

Olin varma, että saan seuraavaksi eteeni suklaamaistiaistarjottimen ja pelkäsin kuollakseni, että se sisältäisi olutsuklaata, sipulisuklaata, sienisuklaata tai muuta ällöttävää.

Avomies istahti minua vastapäätä ja käski ottaa huivin pois silmiltä.

Edessäni ei ollutkaan kalasuklaata, vaan pieni paketti.

Avomies sanoi jotain tyyliin muutoksen aika… ajattelin, että… wil je met me trouwen? Voi hyvä Kekkonen, hänhän kosi minua! Vastasin natuurlijk, tietenkin.

Rasiasta paljastui kolme ohutta hopeasormusta, jotka sopivat vasempaan nimettömääni kuin valettu. Ei ihme: myöhemmin selvisi, että myyjä oli neuvonut valitsemaan yleisimmän sormuskoon. Olen tässäkin asiassa ihan keskitasoa.

Hymyilin, kyynelehdin ja taisin vähän täristäkin. Kysyin vielä avomieheltä, olinko muistanut sanoa kyllä.

Joimme kahvit loppuun ja yritin tarkkailla, olivatko muut asiakkaat huomanneet mitään. En usko. Olen sen verran häveliäs, että käyttäydyn suurissakin tunnekuohuissa hillitysti silloin (ja vain silloin) kun ollaan julkisilla paikoilla.

Lähdimme taas ulos, ja sain kävellä hetken aikaa ennen kuin minun piti laittaa sokkoliina uudelleen silmilleni. Avomies pyöritteli minua ympäri niin, että menetin viimeisetkin rippeet heikosta suuntavaistostani. Olin melko rauhallinen, koska tiesin, että kosintaa suurempaa yllätystä ei voisi enää tulla.

Kävelimme ehkä viitisen minuuttia. Avomies talutti minua, mutta pelkäsin silti törmääväni johonkin. Pidin oikeaa käsivarttani ojossa ja kyselin jatkuvasti: Onks tässä seinä? Mietin, mitä ohikulkijat mahtoivat ajatella.

Astuimme liikkeeseen, jossa tuoksui naisihmisten hajusteilta. Kuulin iloista pulinaa. Avomies mainitsi hieronnan, mutta epäilin sitä hämäykseksi ja odotin pääseväni manikyyriin. Se olisi looginen jatke sormusasioille ja tulisi tarpeeseen.

Odottelimme hetken aikaa ja sitten minut vietiin toiseen huoneeseen. Sain ottaa sokkoliinan pois.

Edessäni roikkui valkoinen puku, jota olin ihaillut morsiusliikkeen ikkunassa pari viikkoa aikaisemmin. Sovitin mekkoa, joka oli juuri sopiva. Ensimmäinen ajatukseni oli: mutta kun minähän aion kyllä laihduttaa ennen häitä…

Ihmettelin passelia mekkoa. Vasta tässä vaiheessa avomies tajusi, että hääpukuja on erikokoisia. Se näyteikkunassa roikkuva alepuku, jonka avomies oli varannut minulle, oli viimeinen kappale ja sattui vain hyvällä säkällä olemaan minun kokoani.

Meille tarjottiin lasit kuplivaa. Morsiusliikkeen henkilökunta oli aivan ihmeissään; heille tullaan yleensä sovittelemaan pukuja tyttöporukalla ja sessio kestää, kun mekkoja mallaillaan ja kommentoidaan.

Minä sen sijaan en edes halunnut sovittaa muita mekkoja – olin helpottunut, että kaunis pitsinen puku oli sopiva, eikä minun tarvitsisi pähkäillä asian kanssa.

En ole tyttöporukkaihmisiä, joten minulle sopi oikein hyvin tällainen privaattisessio oman avomiehen kanssa. Huomion keskipisteenä oleminen kahdelle ihmiselle oli ihan tarpeeksi tässä vaiheessa.

Liikkeestä poistuttuamme kävelimme vielä hetken ja kävimme sitten syömässä. Projektipäällikön aivoni alkoivat heti muodostaa häistä projektia ja pilkkoa sitä pienempiin osiin, mutta yritin pitää itseni kurissa ja nauttia ensin kaikessa rauhassa romanttisesta yllätyksestä.

Kosinta tuli todellakin aivan puun takaa. Meillä on yhteinen lapsi ja paperiasiat kunnossa. Testamentit on tehty ja raha-asioista sovittu, joten naimisiinmenolle ei ole teknisessä mielessä mitään tarvetta. Avomies on päällisin puolin rationaalinen ihminen, eikä minulla ole avioasioissa mikään erityisen hyvä track record.

Koska olin edellä mainituista syistä melko varma, ettemme oikeasti päädy naimisiin, olen vitsikkäänä ihmisenä kiusannut avomiestä hääjutuilla koko yhteisen historiamme ajan. Hienoon tilaan astuessamme tokaisin aina, että se olisi hyvä paikka viettää hääjuhlaa. Morsiuspukuliikkeen ohittaessamme huokailin, miten juuri tuo mekko olisi niin ihana ja ai että meidän taaperosta tulisi söpö morsiusneito.

Tiesin kyllä, että jos avomies kosisi, vastaisin myöntävästi. Meillä on melkein aina hauskaa yhdessä emmekä ole jälkikasvusta huolimatta kadottaneet yhteyttä toisiimme. Olemme hyvä tiimi ja rakastamme toisiamme silloinkin kun emme ole parhaimmillamme.

Näin ajattelee avomieskin, ja siksi hänelle olikin kaksi päivää ennen kosintaa juolahtanut mieleen, että voisi olla kiva juhlia suhdettamme menemällä naimisiin.

Päästin sisäisen projektipiruni valloilleen heti kosintaa seuraavana maanantaina. Hääpäivä on jo päätetty ja tila varattu. Morsiuspuku roikkuu vaatehuoneessa ja Facebook-status on päivitetty. Utrechtin kaupunkikin antoi meille luvan avioitua.

Kaikki muu on vielä auki – meillä on noin vuosi aikaa järjestellä häitä tämän ihan tavallisen onnellisen arjen keskellä.

Aiomme mennä naimisiin ensi syksynä juuri ennen kuin lähdemme pitkälle matkalle maapallon toiselle puolelle. Häitä seuraa siis kolmen kuukauden mittainen kuherruskuukausi yhdessä pienen tyttäremme kanssa.

Toivon joululahjaksi paljon terveyttä, jotta saamme toteuttaa suunnitelmamme ja tehdä ensi vuodesta ihmeellisen.

img_3601

Kuva: teezily.com

arki

Mietin tässä, että…

… olen näköjään kuitenkin laihtunut vuoden alusta lähtien melkein kuusi kiloa. Vähemmän leivoksia ja enemmän urheilua – se on se kalorimatematiikkaan perustuva ihmedieetti, jota olen noudattanut.

… milloinkohan ehtisin taas Suomeen. H niin kuin Hausfrau -blogin Jenni postasi juuri Insta-stoorissaan kuvan karjalanpiirakoista, ja minulle tuli heti hinku suomalaiseen supermarkettiin hankkimaan takaisin ne kuusi kiloa.

… mitenköhän usein taaperolle saa syöttää lettuja. Entä ranskalaisia ja ketsuppia?

… meidän ensi vuodelle suunnitellun pitkän matkan alkuun on aikaa enää noin 300 päivää.

… on hämmästyttävää, miten hyvin jooga tehoaa toimistotyön aiheuttamaan niskajumiin.

… pitäisikö puuttua asiaan jotenkin, jos taapero tokaisee hienosti suomeksi, ettei ole ihminen, vaan pieni tyttö. Voisiko tasa-arvo- ja/tai nisäkäslajikeskustelut jättää tuonnemmaksi?

… on hyvä lukea suomenkielisiä sanomalehtiä, jotta pysyy kärryillä. Tänäänkin törmäsin Hesaria lukiessani kahteen uuteen termiin: kehärata ja lähimaksu.

… mistäköhän saisi taaperon synttäreille edullisen Puuha-Pete-, Tuomas Veturi- tai Barbapapa-kakun?

… jos olisin rokotevastainen, olisin saanut vettä myllyyn: otin eilen influenssarokotteen ja sairastuin tänään flunssaan. Kyseessä on kuitenkin sattuma – avomies ja taapero ovat köhineet koko alkuviikon, ja nyt on minun vuoroni. Olen kiitollinen työnantajan tarjoamasta ilmaisesta rokotteesta.

… osaankohan vielä lasketella tai ratsastaa. Unohtuvatko sellaiset taidot? Pitäisi ainakin varata ennen ensi vuoden matkaa muutama ajotunti, koska olen ajanut autoa viimeksi yli kymmenen vuotta sitten.

… miksi meidän takapihalla on kolme palomiestä. Onkohan heillä työpaikan virkistyspäivään liittyvä Utrecht-kierros, tulivatko he hakemaan minua polttareihin vai palaako jossain?

… onko normaalia, että kutsun itseäni kultakalamme äidiksi. Odota vähän, Tim, äiti tuo sulle sinne kohta uuden kasvin.

Hyvää viikonloppua!

blogi

Vauvan eka vuosi: 10. kuukausi

Tässä kuussa vauva nousi pystyyn. Hän oppi ensin seisomaan ja kuun lopussa myös istumaan. Hän olisi halunnut olla jatkuvasti jaloillaan ja osasi ottaa muutaman askeleen, kun häntä piti käsistä kiinni.

Vauva sanoi mamamama. Luulin ensin, että se tarkoitti äitiä, mutta se olikin vauvan tapa pyytää maitoa – hän ei enää huutanutkaan lää!

IMG_0660

Avomies lähti työmatkalle Amerikkaan. Hän oli vauvan syntymän jälkeen onnistunut lykkäämään valtameren taakse suuntautuvaa matkaa, mutta nyt tuli lähtö viikoksi jenkkifirman pääkonttoriin. Kävimme saattelemassa avomiehen lentokentälle.

Minua jännitti pärjäämiseni – tai oikeastaan vain unenpuute. Sain nukuttua yhtä vähän kuin muulloinkin, joten kaikki meni hyvin. Kun avomies tuli takaisin, vauva oikein hehkui riemusta. (Niin minäkin.) Saimme kenkätuliaisia.

IMG_0759

Vauva joi lehmänmaitoallergian takia noin kahdesti päivässä Nutrilon Peptiä ja loput äidinmaitoa. Korvikkeen anto helpotti liikkumistamme ennestään. Imetys ei oikein sujunut päivällä, koska vauva oli niin kiinnostunut kaikesta muusta.

Vauva halusi sormiruokailla, eikä mössöruoka aina kelvannut. Pasta ilman kastikkeita oli tässä vaiheessa hänen lempiruokaansa.

Vauva meni laitettiin yöunille seitsemän maissa. Alkukuusta hän nukkui joskus pidempiä pätkiä, esimerkiksi puoli seitsemästä puoli viiteen. Se oli ihanaa, vaikka kävinkin välillä tsekkailemassa hänen hyvinvointiaan ja nukuin itse edelleen katkonaisesti.

Loppukuusta yöt olivat rauhattomia, kun vauva halusi paljon maitoa. Se tuntui loogiselta – seisominen ja istuminen oli varmaan jännittävää ja kulutti paljon energiaa. Päiväunia oli kahdet tai kolmet.

Loppukuussa vauvalla oli kuumetta melkein 39 astetta ja käsissä ja jaloissa punaisia pilkkuja. Minäkin sairastuin. Onneksi tautia kesti vain kolme päivää, ja vauva oli kuumeesta huolimatta melko pirteä.

IMG_0620

Vauva oli tosi sosiaalinen eikä vierastanut juurikaan. Käänsimme vaunut sellaiseen asentoon, että hän pystyi katselemaan eteenpäin. Kukkuu-leikki oli tämän kuun parasta hupia, ja vauva oppi vähän vilkuttamaan sekä taputtamaan käsiään, myös pyynnöstä (suomen kielellä).

Totuttelimme suomalaisen hoitajan läsnäoloon; ensin pari tuntia kerrallaan, sitten kokonaisen iltapäivän. Hoitajan ollessa meillä vauva leikki hänen kanssaan mutta ryömi välillä minun luokseni tarkistamaan, että olen vielä olemassa.

Minulla oli lääkärikäynti, jonka yhteydessä jouduinkin yhtäkkiä jäämään sairaalalle punasolutiputukseen anemian takia. Onneksi vauvan hoitaja pääsi auttamaan, koska visiitti venyi aika pitkäksi.

Ilma kylmeni, mutta vauva inhosi hattua, sukkia ja hanskoja. Hän osasi nostaa jalat vaunuista ja ottaa sukat pois. Sain osakseni hämmästyneitä katseita kulkiessani viileässä syyssäässä paljasvarpaisen vauvan kanssa.

Kävimme Helsingissä muutaman päivän visiitillä. Minulla oli proviisorikurssin luokkakokous, ja pääsimme veljenpoikani synttäreille. Tapasimme myös vauvan kummitätejä. Paluumatkalla vauva nukkui melkein koko lennon ajan sylissäni ja minä nautin hänen tuhinastaan.

Tämän kuun lopussa olin ollut tasan 15 vuotta Hollannissa ja avasin hollanninsuomalainen-blogin, joka on tätä kirjoittaessani täyttänyt jo kaksi vuotta!

IMG_0546

UNADJUSTEDNONRAW_thumb_f0eAiemmat jaksot:

9. jakso (vauva 9 kk)
8. jakso (vauva 8 kk)
7. jakso (vauva 7 kk)
6. jakso (vauva 6 kk)
5. jakso (vauva 5 kk)
4. jakso (vauva 4 kk)
3. jakso (vauva 3 kk)
2. jakso (vauva 2 kk)
1. jakso (vauva 1 kk)