blogi

Taaperomme on hauska tyyppi

Taapero on osoittautunut erittäin hauskaksi tyypiksi, varsinkin levänneenä ja kylläisenä. Pienen vitsiniekan aktiivinen sanavarasto on vielä aika suppea, mutta tilannetaju on kohdallaan.

Tässä eilisen sunnuntaipäivän parhaat jutut:

Olin laittamassa pyykkejä koneeseen. Totesin taaperolle, että olen tyytyväinen pesukoneeseen – se on ihana kapistus. Taapero kipitti pesukoneen luokse antamaan sille pusun.

Kävimme lauantaina hakemassa ruotsalaisen huonekalujätin liikkeestä taaperolle potan. Sen irroitettavasta keskiosasta saa komean limenvihreän stetsonin. Käyttämätön potta taaperon hattuna on ihan ookoo, mutta mutta…

Kaupungilla hän osoitti montaa eri miestä ja kysyi: ”Isi?”. Vastasin joka kerta tietäväni 100% varmuudella, että tuo(kaan) mies ei ole hänen isänsä.

Kävimme noutamassa korjatut silmälasini. Optikkoliikkeestä poistuessamme taapero vilkutti ja kurkotti pieniä kasvojaan miesoptikkoa kohti, suu supussa. Tarjolla olisi ollut märkä jäähyväissuudelma.

Yritin opettaa taaperoa sanomaan tutti, jotta hän voisi pyytää tuttia nätisti eikä kirkuen. Hän katsoi minua silmiin, hymyili leveästi ja sanoi: emäntä. Pohjalainen hoitaja on opettanut.

Minulla on flunssa, joten avulias taapero pyyhki tomerana nenäni (ja poskeni ja suuni) – samalla litimärällä nenäliinalla, jolla olin juuri pyyhkinyt hänen nenänsä.

Taapero löi päänsä makuuhuoneen seinään, onneksi melko kevyesti. Sanoin vaistonvaraisesti au, minkä jälkeen taapero pussasi ja silitti seinää lohduttaakseen sitä.

Ja sitten on tietenkin taaperon kestovitsi, joka naurattaa häntä itseäänkin kovasti:

Jos taaperoa pyytää sanomaan suomalaisen hoitajansa nimen, hän lausuu aina hoitajan hollantilaisen avomiehen nimen ja virnistää suu korvissa.

Kyllähän päivään tietenkin mahtui myös hetkittäistä huutoa ja kaikenlaista rajojen testaamista. Mutta sen minä olen iltakymmeneltä jo unohtanut.

Valloittava, kujeileva ja temperamenttinen yksivuotiaamme, niin kovin rakas!

blogi

Asioita, joita en tiennyt vauvoista ja vanhemmuudesta

Olen ollut äiti 16 kuukauden ajan. Vanhemmuudesta olin neljänkymmenen vuoden ikään mennessä tietysti kuullut ystäviltäni ja työkavereiltani yhtä ja toista. Vauvoista en käytännön tasolla tiennyt juuri mitään. Luotin äidinvaistoon, neuvolaan ja Google-hakukoneeseen.

Al doende leert men, niin kuin hollantilainen sanoisi. Tekemällä oppii. Olemme selvinneet hyvin vauvavuodesta ja ensimmäisistä pikkulapsikuukausista. Univelkaa on, mutta parisuhde on hyvässä kuosissa, ja lapsi kasvaa ja kehittyy.

Olen oppinut monenlaista vanhemmuudesta, itsestäni ja taaperostamme sekä vauvan hoidosta yleisemmin. Mieleeni tuli viisi asiaa, joihin en etukäteen ollut osannut varautua.

1. Kestoflunssa
Olin varautunut korvatulehduskierteisiin, unettomiin öihin sairastavan vauvan vierellä, äidin huoleen, parasetamolisuppoihin, nuhanenään ja vauvan lohduttomaan sairasitkuun. Mutta en siihen, että olisin itse koko ajan vilustunut.

Vuonna 2017 minulla on ollut enemmän flunssapäiviä kuin terveitä päiviä – olen jatkuvasti puolikuntoinen. Jostain näitä nelikymppisen tainnuttavia viruksia löytyy joka viikolle.

Sillä aikaa taapero on sairastanut pari lyhyempää flunssaa ja saanut muutaman hampaan, mutta porskuttaa pääosin tyytyväisenä terveenä taaperona, luojan kiitos!

Syyskuussa alkavan päiväkodin pöpöjä odotellessa… köh köh.

IMG_4351.JPG

2. Äidin yöeroahdistus
Tarvitsen paljon hiljaisuutta ja omaa aikaa. Niinpä ajattelin etukäteen, että hihkuisin tässä vaiheessa onnesta, kun pääsisin työmatkalla yksin hotelliin nukkumaan. Mutta ei.

Minun tekee tiukkaa mennä edes yhdeksi yöksi toiseen huoneeseen yskimään nukkumaan. Kaikki eroaminen on ollut varsin raastavaa, mutta nyt olen sentään tottunut olemaan taaperosta erossa työpäivän ajan. Selviän jopa työillallisesta, kunhan pääsen sen jälkeen yöksi taaperon lähelle.

IMG_4354.JPG

3. Koolla, muodolla ja virtausnopeudella on väliä
Ihmettelin pari vuotta sitten kaupassa erilaisten tuttipullojen määrää. Miksi niitä on niin monenlaisia: erimuotoisia ja erikokoisia? Tuttipullo mikä tuttipullo.

Kun sitten totutimme vauvaa syömään tuttipullosta, ei hänelle kelvannut ensimmäinen vaihtoehto (liian pitkä tuttiosa, vauva kakoi) eikä toinen (maito valui liian nopeasti, vauva kakoi) eikä kolmas (jollain muulla tavalla väärä, vauva kieltäytyi), vaan vasta neljäs.

Tutkijana voisin tietysti väittää, että kyseessä oli neljännen pullon kohdalla tuttipulloon tottuminen eli puhdas sattuma. Mutta kyllä minä äitinä uskon, että oli löydettävä juuri meidän pikku prinsessalle sopiva suutuntuma.

4. Käsi kädessä
Luulin, että vauvat haluavat olla koko ajan sylissä tai kantorepussa, kokovartalokontaktissa. Vaan meidän taaperopa on alusta asti halunnut olla mieluummin käsi kädessä.

Imetettäessä, nukahtaessaan, istuskellessaan, pullomaitoa juodessaan, kävellessään, jopa vaunuissa istuessaan. Yöllä herätessään hän ei välttämättä siirry kainaloon, vaan ojentaa kätensä.

Käsi oli yksi ensimmäisistä suomenkielisistä sanoista, jotka hän oppi. Nyt hän osaa pyytää minua ottamaan kiinni ihanan pehmeästä, lämpimästä ja yleensä tahmaisesta kädestään. Tartun siihen aina, kun pystyn.

IMG_4296.JPG

5. Vauvan tutka
Taaperon ollessa pieni vauva hän alkoi aina itkeä, kun lähestyimme kotia, mistä suunnasta tahansa. Tuossa vaiheessa hän ei vielä nähnyt vaunuistaan muuta kuin Utrechtin kauniita kanavia reunustavien puiden latvat.

Vitsailimme avomiehen kanssa, että hänellä on hyvin kehittynyt GPS eli global positioning system eli paikannin. Tutkageenit eivät todellakaan ole periytyneet minulta.

Nykyään, yksivuotiaana, hän tietää tarkkaan, missä Utrechtin keskustan leikkipuistot sijaitsevat. Vaikka yrittäisin nokkelana valita leikkipuistoja välttelevän reitin, osaa hän osoittaa sormellaan leikkipuiston sijainnin.

Hän osaa myös ilmaista selkeästi ja kuuluvasti, jos vaunuttaja kääntyy hänen mielestään väärään suuntaan. Ääää, brum brum tarkoittaa leikkipuisto on tuolla ja minä haluan mennä sinne ajelemaan muovimopoilla!

Kaikkein hauskinta äitiydessä on oppia tuntemaan uusi pieni ihminen. Se on vielä viihdyttävämpää kuin kuvittelin ja kovin ihmeellistä. Opettelemme suomenkielisiä sanoja ja tutkimme maailmaa yhdessä.

Vielä vähän horjuvin askelin ja käsi kädessä, tietenkin.

 

 

blogi

Matkakommelluksia

Matkalle lähtijää muistutetaan ainakin meidän perheessä viimeisenä vielä kerran tarkistamaan passi ja lentolippu. Se on jäänyt tavaksi, vaikka lentolipustahan ei nykyään enää tarvitsisi huolehtia – e-lipun löytää tarvittaessa kännykästä. Eikä kai kukaan oikeasti passiaan unohda, vai unohtaako?

Vuonna 2002 olin lähdössä työmatkalle Nizzaan. Asuin silloin jo Hollannissa ja olin ollut vajaan vuoden töissä kansainvälisessä farmasian alan järjestössä. Nizzassa järjestetty kongressi oli minulle vuoden tärkein työtapahtuma – olin vastuussa kongressin lehdistöhuoneesta.

Olin suunnitellut lennon sopivasti siten, että ehdin tehdä viime hetken järjestelyt Haagissa sekä osallistua ensimmäiseen tärkeään kokoukseen Nizzassa.

Maailmanjärjestön budjetti ei sallinut tavallisen toimistoproviisorin taksimatkustusta, joten raahasin suuren matkalaukkuni ja muut nyssykät Amsterdamiin Schipholin lentokentälle junalla. Onneksi matkaa oli kotoa yhteensä vain kolme varttia.

Lähtöselvityksessä en löytänyt passiani mistään. Se pirulainen lojui kotona.

Hollannin kansalainen voi järjestää lentoasemalla itselleen pikapassin. Suomen kansalainen lähtee hakemaan passia Haagista, myöhästyy lennoltaan, ostaa 400 omalla eurollaan lipun myöhemmälle lennolle ja myöhästyy silti ensimmäisestä tärkeästä kokouksesta.

Kaiken lisäksi hän saa Nizzaan saavuttuaan koko kehon peittävän tulipunaisen nokkosrokon, jonka ansiosta hän ei ole millään tavalla edukseen ensimmäisinä kongressipäivinä.

Passin unohtaminen oli tietenkin oma vika, ei mikään force majeure. Niitäkin on riittänyt.

2005 Portugal 081.jpg

Noin kymmenen vuotta sitten olin lähdössä joululomalle Suomeen. Olin tuolloin sinkkutyttö, eikä joulua ollut kiva viettää yksin vieraassa maassa. Olin odottanut matkaa kuin joulupukkia aikoinaan.

Hollannissa sataa lunta noin kerran vuodessa, eli juuri sinä päivänä, kun minun oli tarkoitus lentää. Schipholille päästyäni monille lennoille oli annettu julma tuomio: cancelled. Onneksi oma lentoni näytti lähtevän ajoissa.

Seuraavien tuntien aikana lento kuitenkin myöhästyi, myöhästyi vähän lisää ja lopulta peruttiin. Ei auttanut muu kuin lähteä takaisin Haagiin.

Mutta millä? Hollannin rautateitä ei ole suunniteltu kestämään lumisadetta. Kuin ihmeen kaupalla pääsin viimein Haagiin junalla, joka käytti matkaan puolen tunnin sijaan 2,5 tuntia.

Haasteet eivät loppuneet siihen. Kovan lumisateen takia myös Haagin raitiovaunu- ja bussiliikenne oli pysähdyksissä. Oli pakko ottaa taksi kotiin.

Moinen sää on taksikuskeille onnenpotku. Asiakkaita riitti, joten kuljettajat vähät välittivät normaalitariffeista. Maksoin parin kilometrin kotimatkasta montakymmentä euroa. Olisin voinut kävellä, jos minulla ei olisi ollut mukanani noin 20 kilon matkalaukkua (ne joululahjat), ja jos jalkakäytäviä ei olisi peittänyt puolen metrin lumihanki.

IMG_0069.jpg

Ai niin, ja lähdinhän minä kerran helmikuun lopussa käväisemään Barcelonassa nauttiakseni auringosta pitkän talven keskellä. Se viikonloppu sattui sisältämään yhden niistä kymmenestä päivästä, kun Barcelonassa on 2000-luvulla satanut lunta.

Auringosta puheen ollen. Osallistuin vuonna 1999 Maltalla järjestettyyn eurooppalaisten farmasianopiskelijoiden kongressiin. Nukahdin uima-altaalle aurinkoon ja olin herättyäni punainen kuin rapu. Loppukongressi meni siitä toipuessa. Vielä monen vuoden jälkeen eräs muunmaalainen proviisori kutsui minua nimellä The Red Satu. Se on vähän hassua, mutta itse tapahtuma ei naurata vieläkään.

Jouduimme muuten vaihtamaan hotellia kesken samaisen kongressin, koska koko porukka potkittiin ulos kongressihotellista. Miksikö? No, koska ranskalaiset opiskelijaplantut olivat eräänä yönä pissanneet hotellin parvekkeelta. Vähänkö hävetti.

107_0786

Vähän nolotti myös kerran Australiaan saapuessani. Vuonna 2003, kesken Aasian pahinta SARS-epidemiaa, farmasian maailmanjärjestön kongressi järjestettiin Sydneyssä. Lensin sinne Singaporen kautta.

Jo matkalla Singaporeen tunsin, että olin tulossa kunnolla kipeäksi. Vanha tuttu angiina, epäilin. Singaporessa odotin Australiaan vievää lentoa kuumeisena pienenä keränä. Tunnit kuluivat hitaasti.

Jotenkin kärvistelin Sydneyyn asti, ja hotellin pehmeä sänky siinsi horisontissa.

Tarkkaavaisilta lentoemoilta huonovointisuuteni ei jäänyt huomaamatta. Ennen koneen pysähtymistä Sydneyssä henkilökunta käski kaikkia matkustajia pysymään paikoillaan siihen asti, kunnes Australian terveysviranomaiset olivat tutkineet erään matkustajan mahdollisen vakavan infektiotaudin varalta. Kaksi terveysviranomaista marssi luokseni, mittasi kuumeeni ja kysyi minulta muutamia kysymyksiä.

Kukaan ei näyttänyt olevan paniikissa, mutta kyllä minä tunsin muutaman (sadan silmäparin) polttavan katseen selässäni koneesta poistuessani.

105_0578.JPG

Jätän loput sairastapaukset mainitsematta. Siis streptokokin takia väliin jääneen kurssimatkan Kreikkaan, angiinassa riudutun Rooman viikon, pahentuneen paksusuolentulehduksen keskeyttämän interrailin ja sairaalakeikan takia missatun joogaloman.

Jatketaan luonnonilmiöillä.

Keväällä 2010 veljeni ensimmäinen lapsi syntyi. Olin varannut lennot Suomeen, jotta pääsisin tutustumaan uuteen sukulaiseeni ihan pienenä, viikon vanhana. Ei sitä nimittäin ihan joka päivä ensimmäistä kertaa tädiksi tulla.

Se huhtikuu jäi historiaan toisellakin tavalla: Islannissa purkautui tulivuori, ja sen aiheuttama tuhkapilvi sulki lentokenttiä. Vuodatin varmaan litran kyyneliä, kun tajusin, että se saakelin tuhkapilvi esti myös minun lentoni Suomeen.

Pääsin halimaan vauvelia vasta pari viikkoa myöhemmin. Onneksi hän oli edelleen erittäin pieni ja vähintään yhtä suloinen.

Lokakuussa 2012 olin tulossa kotiin Bostonista, kun hurrikaani Sandy iski Yhdysvaltain itärannikolle. Etukäteen pelättiin, että myrsky voisi todella tehdä tuhojaan Bostonissakin. Loppujen lopuksi kyseessä oli lähinnä oikein kova tuuli. Bostonin lentokenttä kuitenkin jouduttiin sulkemaan muutamaksi tunniksi.

IMG_3019.jpg

Kuinka ollakaan, minun lentoni Hollantiin olisi lähtenyt juuri siinä aikaikkunassa. Jouduin loppujen lopuksi viettämään Bostonissa viisi ylimääräistä päivää, koska seuraavien päivien lennot olivat tietenkin täynnä. Ylimääräinen kuherrusviikko Bostonissa avomiehen kanssa ei onneksi ollut mikään rangaistus.

IMG_3039.jpg

Luonto on arvaamaton, mutta joskus pientä matkastressiä aiheuttaa minun oma luontoni.

Minun oli ennen äidiksi tuloa(kin) hyvin vaikea herätä aamulla, joten jätin lähtemisen aina viime tippaan. Niin myös kerran, kun olin lähdössä Portugaliin ystäväpariskunnan häihin. Ajattelin syödä aamiaisen lentokentällä; ehtiihän sitä, saa nukkua pidempään.

Schipholin kenttä on yllättävä suuri. Olin liian huoleton aamiaisineni, ja päädyin loppujen lopuksi pikajuoksemaan portille, samalla kun ankara naisääni kuulutti minua astumaan koneeseen viipymättä, jottei matkalaukkuani tarvitsisi poistaa ruumasta.

Saavuin koneeseen hikisenä ja selvästi vihoviimeisenä matkustajana. Taas yksi shoppailemaan unohtunut blondi, saattoi joku ajatella, ja oikeassahan hän olikin.

Vielä pari viikkoa sitten olin London City Airportilla tohkeissani astumassa British Airwaysin lennolle Amsterdamiin, vaikka lippuni oli KLM:n lennolle. Onneksi oikea portti oli siinä ihan vieressä, koska lento lähti 20 minuutin kuluttua.

Lunta, tuhkaa, viruspartikkeleita, hirmumyrskyjä, omaa hörhöilyä. Luojan kiitos, nämä ovat aiheuttaneet vain kommelluksia, eivätkä mitään katastrofeja.

Kun olen lähdössä työkavereiden kanssa matkalle, mainitsen yleensä puoliksi vitsinä, että minulla on joskus vähän huono säkä.

Että kannattaa ehkä valita eri lento. Ei sovita treffejä lentokentälle. Nähdään sitten koneessa tai kohteessa.

Jos luontoäiti suo.

2005 Portugal 035