Tiistai oli World Pharmacists Day, maailman kaikkien proviisorien ikioma juhlapäivä. Proviisori, pharmacist, on lääkkeiden ja lääkehoidon asiantuntija, joka voi työskennellä monenlaisissa tehtävissä.

Minäkin olen ammatiltani proviisori, hollanniksi apotheker. Yleensä kun kerron olevani koulutukseltani apotheker, minulta kysytään, missä apteekissa työskentelen.

En missään, minä vastaan. Olen valtion virkamies eli rijksambtenaar, ja työnantajani on Alankomaiden terveysministeriö. Työskentelen ministeriön yksikössä, jonka nimi on englanniksi Central Committee on Research Involving Human Subjects. Tittelini on Scientific Staff Member.

Käsittelen kliinisten lääketutkimusten lupahakemuksia ja proviisorina erityisesti tutkittavien lääkkeiden laatuun liittyviä asioita. Minulla ei (onneksi) ole valtuuksia myöntää lupia – päätäntävalta on professoreista ja muista alansa asiantuntijoista koostuvalla moniammatillisella toimikunnalla. Minä valmistelen, minua viisaammat arvioivat.

Osastomme myöntää (jos myöntää) solu- ja geenihoitotutkimusten ja rokotetutkimusten luvat. Muiden, ”perinteisempien” lääketutkimusten luvat käsitellään sairaaloiden yhteydessä toimivissa eettisissä toimikunnissa, joita on ympäri Hollantia. Yksikkömme myös valvoo näiden toimikuntien toimintaa.

Saan käyttää työssäni yllin kyllin kaikkea tähän mennessä hankkimaani tietoa lääkkeiden hyvistä tuotantotavoista, kliinisistä tutkimusmenetelmistä, tutkimusetiikasta, tautiopista ja potilastyöstäkin. Opin uutta koko ajan; lääkemaailma on nykyään ihan toisenlainen kuin vuonna 2000, jolloin valmistuin farmasian laitokselta.

Salassapitovelvollisuuden takia en voi kertoa työstäni yksityiskohtia – vain asioita, jotka löytyvät internetistä muutenkin.

Päädyin nykyiseen työhöni sattumalta huomattuani työpaikkailmoituksen juuri oikeaan aikaan silloin kun taapero oli 1-vuotias. Olin tuolloin tyytyväinen yksinyrittäjä ja päättänyt mennä kuukausipalkkaisiin töihin vain, jos sattuisin löytämään jotakin todella mielenkiintoista. Tämä työ on sellainen, vaikka sen hohdokkuus saattaakin tuntua kaukaa haetulta, kun seuraa eilisen (toimistotyö)päiväni kulkua:

klo 7.30: Heräsin vähän liian myöhään. Olin nukkunut huonosti, koska Hollannissa on parhaillaan kosteaa ja viileää. Waterkoud, niin kuin hollantilainen sanoo. Se menee luihin ja ytimiin. Avomies oli kunnon hollantilaisena laittanut makuuhuoneen lämmityksen pois päältä.

Taapero ja avomies olivat jo hereillä. Söin aamupalan, kävin suihkussa ja vedin päälleni rennon työasun: mustan minimekon, leggingsit, mustat Toms-kengät ja hupparin. Heitin repun selkääni. Minulla ei ole useinkaan sellaisia kokouksia, joihin pitäisi pukeutua erityisen hienosti, enkä omista ainoatakaan jakkupukua.

Klo 8.15: Lähdin bussilla Utrechtin juna-asemalle ja sieltä edelleen junalla Haagiin. Minulla oli toimistopäivä. Teen vähintään kerran viikossa etätöitä kotona Utrechtissä, mutta tänään minulla oli pari kokousta, joissa oli kätevä olla paikalla.

Klo 8.45: Täpötäysi juna lähti liikkeelle. Tsekkasin sähköpostit ja kokeilin, saisinko tutkittua työkännykälläni osastomme uusia, vielä keskeneräisiä nettisivuja. Olen mukana niitä kehittelevässä työryhmässä. Ei onnistunut – ministeriön IT-systeemit ovat tehokkaiden suojausten takana.

Klo 9.23: Saavuin Haagin päärautatieasemalle. Viisi minuuttia myöhemmin kävelin sisään ministeriön turvaportista.

Klo 9.30: Seisoin oman kerrokseni kahviautomaatilla miettimässä, ottaisinko espresson vai cappuccinon.

Jännitin olisiko minulle vielä paikka avokonttorissa. Meillä ei ole vakipaikkoja, vaan saamme istua minne tahansa. Töihin kannattaisi tulla sen verran ajoissa, että löytää itselleen tietsikan.

Sovin heti alkajaisiksi – vielä reppu selässä ja kahvikuppi kädessä – kahden työkaverini kanssa yhden lääketutkimushakemuksen työnjaosta. Se arvioidaan yhteistyössä muutaman muun Euroopan maan kanssa. Pohdiskelimme vielä hetken Brexitin mahdollisia vaikutuksia tutkimuslääkkeiden logistiikkaan.

Löysin itselleni vapaan tietokoneen, odottelin sen käynnistymistä ja söin juustokeksiä (aamupala numero kaksi).

Kymmeneltä meillä oli tunnin kestävä osastokokous, jossa keskusteltiin käytännön asioista: avoimista työpaikoista, työpisteiden määrästä ja sisäisistä prosesseista. Nauroimmekin jonkin verran. Meitä on alle kolmekymmentä, joten tunnemme toisemme melko hyvin.

Kokouksen jälkeen kirjoitin eilen aloittamani asiakirjan loppuun. Olin käynyt läpi erään lääketutkimushakemuksen, jotta se voidaan käsitellä toimikunnan seuraavassa kokouksessa. Kirjoitan asiakirjat yleensä valmiiksi ja luen ne sitten vielä läpi seuraavana päivänä, tuoreilla aivoilla. Hollanniksi kirjoittaminen työpäivän ehtoopuolella on joskus haastavaa, varsinkin jos lähdeteksti on englanniksi.

Lääketutkimushakemus sisältää monta sataa tai tuhatta sivua ja koostuu esimerkiksi tutkimussuunnitelmasta, eläimillä ja koehenkilöillä aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksista, lääkkeen laatuun liittyvistä papereista, vakuutustiedoista, koehenkilölle jaettavasta informaatiosta ja suostumusasiakirjasta. Tarkoitus on, että toimikunta saa tarpeeksi tietoa pystyäkseen punnitsemaan tutkimuksen riskit ja hyödyt.

Minulla oli keskittymisvaikeuksia täydessä avokonttorissa. Yleensä pystyn sulkemaan korvani kaikelta hälyltä, mutta jostain syystä se ei tänään oikein onnistunut.

Puoli kahdeltatoista meillä oli työkaverin läksiäiset, joissa tarjoiltiin suolaista ja makeaa pikkupurtavaa. Minun ei siis tällä kertaa tarvinnut laskeutua neljänteen kerrokseen ostamaan itselleni lounasleipää. Popsin perunasalaattia ja patonkia ja juttelin erään työkaverini kanssa taaperoista.

Saatuani mahan täyteen aloin käydä läpi toisen lääketutkimushakemuksen tuotetietoja. Se on keskittymistä vaativaa hommaa: luen englanninkielistä monen sadan sivun mittaista tiedostoa ja tarkistan, herättääkö se kysymyksiä.

Klo 13.55 olin täysin uppoutunut geeniterapiavalmisteen valmistusprosessiin, kun työkaverini yhtäkkiä seisoi vieressäni ja kysyi: Haluutko, että printtaan sullekin kopion?

Mitä, häh, minkä kopion? Ai niin, palaveri alkaa kahdelta! Joo, kiitos, printtaa vaan. En onnistu tekemään töitä täysin paperittomana, koska olen vähän vanhanaikainen ja rakastan muistiinpanojen tekemistä kynä kädessä.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan kävimme läpi muutama kuukausi sitten laatimaani työohjeistusta. Osallistumme eurooppalaiseen pilottiin, jossa harjoitellaan parin vuoden päästä voimaan astuvan uuden EU-asetuksen aiheuttamia muutoksia lääketutkimuslupien käsittelyyn. Tarkkana miehenä kollegani oli löytänyt ohjeestani vähän korjattavaa ja parantelimme sitä muutenkin yhdessä nyt kun olemme keränneet kokemusta ja tiedämme, miten toimia.

Palaverin jälkeen riensin toimiston karkkipurkin kautta takaisin työpöytäni ääreen vastailemaan sähköpostiviesteihin, jotka liittyivät mm. marraskuussa Saksaan suuntautuvaan työmatkaani. Menen sinne tapaamaan muiden EU:n jäsenvaltioiden virkamiehiä ja juttelemaan tutkimuslääkkeiden laadunarvioinnista.

Olin taas saanut pari viestiä tittelillä dhr (herra) Siiskonen. Satu on hollantilaisten mielestä selkeästi maskuliininen etunimi.

Jatkoin tuotetietojen läpikäyntiä siihen asti kunnes en enää jaksanut keskittyä. Minua vastapäätä istuva tuntematon virkamies yski kovasti ja huomautti varmuuden vuoksi, ettei ole vilustunut vaan yskii käyttämänsä lääkkeen aiheuttaman haittavaikutuksen seurauksena. Tiesin heti, mistä lääkkeestä oli kysymys.

Viiden maissa aivoni olivat pelkkää mössöä. Siivoilin inboxia ja katsoin, mitkä tehtävät minun pitää pyytää työkavereitani tekemään puolestani ensi viikolla, kun olen lomalla. Hakemusten käsittelyajat eivät odottele lomien loppumista, joten tuuraamme toisiamme vapaiden aikana.

Puoli kuudelta pakkasin reppuni ja lähdin puolijuoksua asemalle. Toimisto oli jo lähes tyhjä. Sain kuin sainkin istumapaikan junasta, kun käskin erästä naista siirtämään laukkunsa, alstublieft.

Vähän puoli seitsemän jälkeen avasin kotioven. Avomies oli ollut iltapäivän taaperon kanssa ja kokannut meille kaikille. Sain siis istua valmiiseen ruokapöytään, jossa söin annokseni vasemmalla kädellä – vieressäni istuva taapero oli ominut oikean käteni ja piti siitä lujasti kiinni. Meillä molemmilla oli ollut ikävä, kahdeksan tunnin toimistotyöpäivät matkoineen ovat pitkiä. Siksi teenkin tätä työtä vain 28 tuntia viikossa.

Löhösin vähän aikaa taaperon kanssa ennen kuin suoritimme iltarutiinit: kylpy, rasvaus ja iltaleikit. Taapero käski minua olemaan pelokas hirviö (bange monster). Leikimme vielä vähän piilosta ja luin sitten taaperolle kaksi kirjaa ennen kuin avomies nukutti hänet.

Taaperon nukahdettua katsoin avomiehen kanssa jakson paikallista Maajussin morsianta. Kärsimme myötähäpeästä. Se yhdistää kivasti.

Työjutut pyörivät poikkeuksellisesti mielessäni vielä illalla, koska halusin saada muutaman asian valmiiksi ennen lomaviikkoani ja koska minua odotti seuraavana päivänä mielenkiintoinen lupahakemus.

Tykkään työstäni siksi, että saan olla eturivissä seuraamassa uusien lääkkeiden kehitystä. Työskentelen sen hyväksi, että lääketutkimukset ovat korkealaatuisia ja koehenkilöille mahdollisimman turvallisia.

Sekin miellyttää, että saan olla töissä oma itseni: tietokoneen takana viihtyvä introvertti. Esitysten pitoa ja matkustusta on hyvin rajallinen määrä. Minun ei tarvitse olla juuri missään tekemisissä rahan kanssa eikä henkilöstöjohtaa ketään.

Saan ihan rauhassa pohdiskella, lukea, etsiä tietoa ja kirjoittaa. Ja mennä ajoissa kotiin.

Totuuden nimissä täytyy sanoa, että on minulla välillä vähän ikävä niitä apteekkeja, joissa tein töitä Helsingissä asuessani. Tykkäsin näprätä lääkepakkauksia, syöttää reseptitietoja koneelle (niin kuin ennen vanhaan tehtiin) ja jutella asiakkaiden kanssa lääkehoidosta. Satunnainen iltavuoro apteekin tiskin takana olisi ihan parasta vaihtelua toimistotyölle.

Ehkä joskus, onhan tässä vielä neljännesvuosisata eläkeikään.