arki

Reippaat syysterveiset Hollannista

Nielaisin juuri mokkapalan ja tajusin samalla, että blogini täytti tänään kaksi vuotta. Kerron vain pari sanaa tilastoista, koska ne eivät kiinnosta sen enempää edes itseäni:

Tämä on blogin 135. postaus. Blogilla on koko aikana ollut melkein 20 000 lukijaa, ja artikkelien näyttökertoja on noin 50 000. Kaikista eniten, yli 1200 kertaa, on luettu juttua, joka kertoo kroonisesta suolistosairaudestani. Myös nakusauna-artikkeliin on päädytty usein ja mielenkiintoisilla hakusanoilla. Vuoden siivoojaa etsineelle tuotin epäilemättä pettymyksen.

Ei huolta, en näe kenen hakuja nämä ovat. Jatkakaa vain rauhassa kiinnostavien aiheiden etsintää.

Minun teki mieli kirjoittaa ns. kuulumispostaus, koska on syksy – lempivuodenaikani – ja olen siksi nauttinut elämästä vielä enemmän kuin yleensä.

Olen kävellyt pitkin Utrechtin kauniita katuja ja ihastellut puita, kanavia, matalalta paistavaa syysaurinkoa ja intiaanikesän esiin houkuttelemia krookuksia. Taapero on kiljunut lehtikasoissa ja kerännyt kastanjoita ja tammenterhoja.

IMG_3263.jpgimg_3022.jpg

Pelkkää väriloistoa ei viimeinen kuukausi kuitenkaan ole ollut: heti sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin kivasta työstäni, koin jonkinlaisen palkolliskriisin. Minusta tuntui, etten pitkien työpäivien takia näe taaperoa tarpeeksi.

Mietiskelin asioita ja tajusin, että eihän minua ole sidottu virkamiestuoliin. Jos ihan oikeasti haluan enemmän vapautta ajankäyttööni, voin järjestää työelämäni uudelleen. Voisin hakea tutkimusapurahoja ja/tai laajentaa toimintaani yksinyrittäjänä. Pelkästään tämän oivaltaminen sai stressitasoni laskemaan, ja jaksoin lähteä maanantaiaamuna juna-asemalle tekemättä ainakaan vielä minkäänlaista elämänmuutosta.

Työkriisiä seurasi viikon loma, jonka vietimme kotosalla. Ehdimme avomiehen kanssa hoitaa parisuhdetta, kun veimme taaperon parina päivänä tarhaan, vaikka olimme itse vapaalla. Parisuhteen hoito tarkoittaa meidän tapauksessamme pitkiä kävelylenkkejä ilman rattaita, rauhallisia lounastreffejä, pesukoneen korjaajan odottelua ja taaperon vaatekaapin kokoamista, mikä jäi yritykseksi, niin kuin Insta-stoorieni seuraajat tietävät.

Ai niin, ja kuulutusten ottamista (melding voorgenomen huwelijk).

Onneksi emme olleet varanneet lomamatkaa, koska ensimmäistä lomapäivää edeltävänä iltana taaperoraukka oksensi sohvalle ja oli aika surkeana. Energisistä ja tomerista taaperoista tulee sairaana pieniä syliapinoita, mikä onkin lasten sairastelun ainoa positiivinen puoli. Hellyttävä taaperokin kömpi kainaloon kertomaan, että häntä osketti.

Terveysasiat ovat kyllä muuten hyvällä mallilla, koska taaperolla ei ole enää yhtäkään ruoka-aineallergiaa. Mikä helpotus! Nyt minua stressaa enää allergialääkärin kehotus tarjota pähkinätuotteita (mutta ei kokonaisia pähkinöitä) kerran viikossa, jottei niille tule allergiseksi. Aargh.

Sain muitakin hyviä uutisia: oma hemoglobiinini oli pitkästä aikaa normaali. Viitearvojen alarajallahan se on ja tiedän hyvin, että hetken päästä ollaan taas niiden alla, mutta ilahduin asiasta niin kovasti, että päätin aloittaa kauan suunnittelemani juoksutreeniohjelman.

Innostuin juoksemisesta uudelleen jokin aika sitten, kun luin Anun Mielilandia-blogia. Puolimaratonille tai edes kympille en Anun tapaan ikinä tule kykenemään, mutta olen viimeiset neljä viikkoa seurannut belgialaisen Evy Gruyaertin ohjelmaa Start 2 Run. Siinä aloitetaan nollasta ja treenataan kymmenen viikkoa tavoitteena juosta vitonen puolessa tunnissa.

Tällä hetkellä olen lopettelemassa neljättä viikkoa ja juoksen/kävelen noin neljä kilometriä puolessa tunnissa. Voi, miten hyvä olo siitä tuleekaan! Haaveenani on juosta taas joskus vitonen hollantilaisessa juoksutapahtumassa. Se onnistui minulta viisi vuotta ja kahdeksan kiloa sitten.

1278905_10151686407684072_1811792380_o.jpg

img_3234.jpgLöysin kuukausi sitten myös hyvän joogatunnin nurkan takana sijaitsevalta kuntosalilta, johon minulla oli jo jäsenyys. Olen käynyt siellä torstai-iltaisin. Liikuntainnostustani motivoivat terveysaspektin lisäksi ensi vuoden häämekko sekä häitä seuraava koko perheen kuherruskuukausi, johon liittyy palmuja, hellettä ja ranta-elämää eli bikinit.

Tekemistä on vielä – ainakin, jos taaperolta kysytään. Hän uteli minulta viime viikolla ohimennen:

Mama, wat heb je in je buik? Äiti, mitä sun mahassa on?

Mokkapaloja, pitsoja ja juustokakkuja. Ei pikkusisarusta.

 

blogi

Ulkosuomalaisen proviisorin (työ)päivä

Tiistai oli World Pharmacists Day, maailman kaikkien proviisorien ikioma juhlapäivä. Proviisori, pharmacist, on lääkkeiden ja lääkehoidon asiantuntija, joka voi työskennellä monenlaisissa tehtävissä.

Minäkin olen ammatiltani proviisori, hollanniksi apotheker. Yleensä kun kerron olevani koulutukseltani apotheker, minulta kysytään, missä apteekissa työskentelen.

En missään, minä vastaan. Olen valtion virkamies eli rijksambtenaar, ja työnantajani on Alankomaiden terveysministeriö. Työskentelen ministeriön yksikössä, jonka nimi on englanniksi Central Committee on Research Involving Human Subjects. Tittelini on Scientific Staff Member.

Käsittelen kliinisten lääketutkimusten lupahakemuksia ja proviisorina erityisesti tutkittavien lääkkeiden laatuun liittyviä asioita. Minulla ei (onneksi) ole valtuuksia myöntää lupia – päätäntävalta on professoreista ja muista alansa asiantuntijoista koostuvalla moniammatillisella toimikunnalla. Minä valmistelen, minua viisaammat arvioivat.

Osastomme myöntää (jos myöntää) solu- ja geenihoitotutkimusten ja rokotetutkimusten luvat. Muiden, ”perinteisempien” lääketutkimusten luvat käsitellään sairaaloiden yhteydessä toimivissa eettisissä toimikunnissa, joita on ympäri Hollantia. Yksikkömme myös valvoo näiden toimikuntien toimintaa.

Saan käyttää työssäni yllin kyllin kaikkea tähän mennessä hankkimaani tietoa lääkkeiden hyvistä tuotantotavoista, kliinisistä tutkimusmenetelmistä, tutkimusetiikasta, tautiopista ja potilastyöstäkin. Opin uutta koko ajan; lääkemaailma on nykyään ihan toisenlainen kuin vuonna 2000, jolloin valmistuin farmasian laitokselta.

Salassapitovelvollisuuden takia en voi kertoa työstäni yksityiskohtia – vain asioita, jotka löytyvät internetistä muutenkin.

Päädyin nykyiseen työhöni sattumalta huomattuani työpaikkailmoituksen juuri oikeaan aikaan silloin kun taapero oli 1-vuotias. Olin tuolloin tyytyväinen yksinyrittäjä ja päättänyt mennä kuukausipalkkaisiin töihin vain, jos sattuisin löytämään jotakin todella mielenkiintoista. Tämä työ on sellainen, vaikka sen hohdokkuus saattaakin tuntua kaukaa haetulta, kun seuraa eilisen (toimistotyö)päiväni kulkua:

klo 7.30: Heräsin vähän liian myöhään. Olin nukkunut huonosti, koska Hollannissa on parhaillaan kosteaa ja viileää. Waterkoud, niin kuin hollantilainen sanoo. Se menee luihin ja ytimiin. Avomies oli kunnon hollantilaisena laittanut makuuhuoneen lämmityksen pois päältä.

Taapero ja avomies olivat jo hereillä. Söin aamupalan, kävin suihkussa ja vedin päälleni rennon työasun: mustan minimekon, leggingsit, mustat Toms-kengät ja hupparin. Heitin repun selkääni. Minulla ei ole useinkaan sellaisia kokouksia, joihin pitäisi pukeutua erityisen hienosti, enkä omista ainoatakaan jakkupukua.

Klo 8.15: Lähdin bussilla Utrechtin juna-asemalle ja sieltä edelleen junalla Haagiin. Minulla oli toimistopäivä. Teen vähintään kerran viikossa etätöitä kotona Utrechtissä, mutta tänään minulla oli pari kokousta, joissa oli kätevä olla paikalla.

Klo 8.45: Täpötäysi juna lähti liikkeelle. Tsekkasin sähköpostit ja kokeilin, saisinko tutkittua työkännykälläni osastomme uusia, vielä keskeneräisiä nettisivuja. Olen mukana niitä kehittelevässä työryhmässä. Ei onnistunut – ministeriön IT-systeemit ovat tehokkaiden suojausten takana.

Klo 9.23: Saavuin Haagin päärautatieasemalle. Viisi minuuttia myöhemmin kävelin sisään ministeriön turvaportista.

Klo 9.30: Seisoin oman kerrokseni kahviautomaatilla miettimässä, ottaisinko espresson vai cappuccinon.

Jännitin olisiko minulle vielä paikka avokonttorissa. Meillä ei ole vakipaikkoja, vaan saamme istua minne tahansa. Töihin kannattaisi tulla sen verran ajoissa, että löytää itselleen tietsikan.

Sovin heti alkajaisiksi – vielä reppu selässä ja kahvikuppi kädessä – kahden työkaverini kanssa yhden lääketutkimushakemuksen työnjaosta. Se arvioidaan yhteistyössä muutaman muun Euroopan maan kanssa. Pohdiskelimme vielä hetken Brexitin mahdollisia vaikutuksia tutkimuslääkkeiden logistiikkaan.

Löysin itselleni vapaan tietokoneen, odottelin sen käynnistymistä ja söin juustokeksiä (aamupala numero kaksi).

Kymmeneltä meillä oli tunnin kestävä osastokokous, jossa keskusteltiin käytännön asioista: avoimista työpaikoista, työpisteiden määrästä ja sisäisistä prosesseista. Nauroimmekin jonkin verran. Meitä on alle kolmekymmentä, joten tunnemme toisemme melko hyvin.

Kokouksen jälkeen kirjoitin eilen aloittamani asiakirjan loppuun. Olin käynyt läpi erään lääketutkimushakemuksen, jotta se voidaan käsitellä toimikunnan seuraavassa kokouksessa. Kirjoitan asiakirjat yleensä valmiiksi ja luen ne sitten vielä läpi seuraavana päivänä, tuoreilla aivoilla. Hollanniksi kirjoittaminen työpäivän ehtoopuolella on joskus haastavaa, varsinkin jos lähdeteksti on englanniksi.

img_8053-1

Lääketutkimushakemus sisältää monta sataa tai tuhatta sivua ja koostuu esimerkiksi tutkimussuunnitelmasta, eläimillä ja koehenkilöillä aiemmin tehtyjen tutkimusten tuloksista, lääkkeen laatuun liittyvistä papereista, vakuutustiedoista, koehenkilölle jaettavasta informaatiosta ja suostumusasiakirjasta. Tarkoitus on, että toimikunta saa tarpeeksi tietoa pystyäkseen punnitsemaan tutkimuksen riskit ja hyödyt.

Minulla oli keskittymisvaikeuksia täydessä avokonttorissa. Yleensä pystyn sulkemaan korvani kaikelta hälyltä, mutta jostain syystä se ei tänään oikein onnistunut.

Puoli kahdeltatoista meillä oli työkaverin läksiäiset, joissa tarjoiltiin suolaista ja makeaa pikkupurtavaa. Minun ei siis tällä kertaa tarvinnut laskeutua neljänteen kerrokseen ostamaan itselleni lounasleipää. Popsin perunasalaattia ja patonkia ja juttelin erään työkaverini kanssa taaperoista.

Saatuani mahan täyteen aloin käydä läpi toisen lääketutkimushakemuksen tuotetietoja. Se on keskittymistä vaativaa hommaa: luen englanninkielistä monen sadan sivun mittaista tiedostoa ja tarkistan, herättääkö se kysymyksiä.

Klo 13.55 olin täysin uppoutunut geeniterapiavalmisteen valmistusprosessiin, kun työkaverini yhtäkkiä seisoi vieressäni ja kysyi: Haluutko, että printtaan sullekin kopion?

Mitä, häh, minkä kopion? Ai niin, palaveri alkaa kahdelta! Joo, kiitos, printtaa vaan. En onnistu tekemään töitä täysin paperittomana, koska olen vähän vanhanaikainen ja rakastan muistiinpanojen tekemistä kynä kädessä.

Seuraavan puolentoista tunnin ajan kävimme läpi muutama kuukausi sitten laatimaani työohjeistusta. Osallistumme eurooppalaiseen pilottiin, jossa harjoitellaan parin vuoden päästä voimaan astuvan uuden EU-asetuksen aiheuttamia muutoksia lääketutkimuslupien käsittelyyn. Tarkkana miehenä kollegani oli löytänyt ohjeestani vähän korjattavaa ja parantelimme sitä muutenkin yhdessä nyt kun olemme keränneet kokemusta ja tiedämme, miten toimia.

bestand-22-02-17-22-29-56

Palaverin jälkeen riensin toimiston karkkipurkin kautta takaisin työpöytäni ääreen vastailemaan sähköpostiviesteihin, jotka liittyivät mm. marraskuussa Saksaan suuntautuvaan työmatkaani. Menen sinne tapaamaan muiden EU:n jäsenvaltioiden virkamiehiä ja juttelemaan tutkimuslääkkeiden laadunarvioinnista.

Olin taas saanut pari viestiä tittelillä dhr (herra) Siiskonen. Satu on hollantilaisten mielestä selkeästi maskuliininen etunimi.

Jatkoin tuotetietojen läpikäyntiä siihen asti kunnes en enää jaksanut keskittyä. Minua vastapäätä istuva tuntematon virkamies yski kovasti ja huomautti varmuuden vuoksi, ettei ole vilustunut vaan yskii käyttämänsä lääkkeen aiheuttaman haittavaikutuksen seurauksena. Tiesin heti, mistä lääkkeestä oli kysymys.

Viiden maissa aivoni olivat pelkkää mössöä. Siivoilin inboxia ja katsoin, mitkä tehtävät minun pitää pyytää työkavereitani tekemään puolestani ensi viikolla, kun olen lomalla. Hakemusten käsittelyajat eivät odottele lomien loppumista, joten tuuraamme toisiamme vapaiden aikana.

Puoli kuudelta pakkasin reppuni ja lähdin puolijuoksua asemalle. Toimisto oli jo lähes tyhjä. Sain kuin sainkin istumapaikan junasta, kun käskin erästä naista siirtämään laukkunsa, alstublieft.

Vähän puoli seitsemän jälkeen avasin kotioven. Avomies oli ollut iltapäivän taaperon kanssa ja kokannut meille kaikille. Sain siis istua valmiiseen ruokapöytään, jossa söin annokseni vasemmalla kädellä – vieressäni istuva taapero oli ominut oikean käteni ja piti siitä lujasti kiinni. Meillä molemmilla oli ollut ikävä, kahdeksan tunnin toimistotyöpäivät matkoineen ovat pitkiä. Siksi teenkin tätä työtä vain 28 tuntia viikossa.

Löhösin vähän aikaa taaperon kanssa ennen kuin suoritimme iltarutiinit: kylpy, rasvaus ja iltaleikit. Taapero käski minua olemaan pelokas hirviö (bange monster). Leikimme vielä vähän piilosta ja luin sitten taaperolle kaksi kirjaa ennen kuin avomies nukutti hänet.

Taaperon nukahdettua katsoin avomiehen kanssa jakson paikallista Maajussin morsianta. Kärsimme myötähäpeästä. Se yhdistää kivasti.

Työjutut pyörivät poikkeuksellisesti mielessäni vielä illalla, koska halusin saada muutaman asian valmiiksi ennen lomaviikkoani ja koska minua odotti seuraavana päivänä mielenkiintoinen lupahakemus.

Tykkään työstäni siksi, että saan olla eturivissä seuraamassa uusien lääkkeiden kehitystä. Työskentelen sen hyväksi, että lääketutkimukset ovat korkealaatuisia ja koehenkilöille mahdollisimman turvallisia.

Sekin miellyttää, että saan olla töissä oma itseni: tietokoneen takana viihtyvä introvertti. Esitysten pitoa ja matkustusta on hyvin rajallinen määrä. Minun ei tarvitse olla juuri missään tekemisissä rahan kanssa eikä henkilöstöjohtaa ketään.

Saan ihan rauhassa pohdiskella, lukea, etsiä tietoa ja kirjoittaa. Ja mennä ajoissa kotiin.

Totuuden nimissä täytyy sanoa, että on minulla välillä vähän ikävä niitä apteekkeja, joissa tein töitä Helsingissä asuessani. Tykkäsin näprätä lääkepakkauksia, syöttää reseptitietoja koneelle (niin kuin ennen vanhaan tehtiin) ja jutella asiakkaiden kanssa lääkehoidosta. Satunnainen iltavuoro apteekin tiskin takana olisi ihan parasta vaihtelua toimistotyölle.

Ehkä joskus, onhan tässä vielä neljännesvuosisata eläkeikään.

img_1184

blogi

Pyllähdys suomalaiselle koulunpenkille

Aloitin viime vuoden joulukuussa jatko-opinnot Helsingin yliopistossa. Jos terveys suo ja saan päivätyöni ohella koottua julkaisuistani väitöskirjan, minusta voisi tulla FaT eli farmasian tohtori.

Oma terveys, perhe ja perheenjäsenien yleinen hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla.

Heti sen jälkeen kun olin viime vuoden syyskuussa hakenut jatko-opiskelupaikkaa farmasian tiedekunnasta ja aloittanut väitöskirjan puuhaamisen, jouduimme taaperon kanssa puoli vuotta kestäneeseen (in)flu(e)nssakierteeseen. Vuoden lopussa, kun tieto jatko-opinto-oikeudesta tuli sähköpostiini, jaksoin vain vähän hymyillä.

Viirussesongin loputtua olen saanut edistettyä asiaa vähäsen. Ilmoittauduin jopa yhteen pakolliseen workshoppiin, joka järjestettiin viime maanantaina. Lensin Suomeen mukanani väikkäriluonnokseni ensimmäiset 60 sivua siltä varalta, että minulle jäisi reissun aikana luppoaikaa tarkistella tekstiä.

Kuten arvata saattaa, vapaa-aika kului kuitenkin ihan muissa merkeissä – lähinnä ruokaillen.

Minulla on Helsingissä hyvä ystävä, jonka luona sain majoittua. Olin sunnuntaina perillä vasta puoliltaöin, mutta jaksoimme vielä rupatella hetken keittiön pöydän ääressä samalla kun popsin yöpalaksi karjalanpiirakkaa ja lakkajukurttia.

Maanantaiaamuna Meilahden Biomedicumiin vaeltaessani nuuhkin Alppilalle ominaista kahvipaahtimon tuoksua. Se toi mieleeni monta kaunista muistoa 1900-luvun lopulta. Tallasin silloin Helsingin katuja, opiskelin farmasiaa ja nautin elämästä opiskelijatovereideni kanssa.

Olen suorittanut kliinisen epidemiologian opinnot Hollannissa, ja oli kiva päästä nyt tutustumaan Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ilmapiiriin. Seminaariesitykset olivat mielenkiintoisia, joten pysyin helposti hereillä puoli kuuteen (viini- ja juustotarjoilun alkuun) saakka. Uskalsin jopa kysyä pari kysymystä.

Juttelin kahvitauolla minua huomattavasti nuoremman jatko-opiskelijan kanssa, joka oli kasvanut kaksikieliseksi ulkomailla. Kun itse kasvattaa kaksikielistä lasta, on rohkaisevaa tavata hyvää suomea puhuvia, ulkomailla asuvien suomalaisäitien lapsia.

Kurssin loputtua kävelin yli neljä kilometriä keskustaan ja menin ystäväni kanssa pitsalle Via Tribunaliin. Tilasin uhkarohkeasti keltaisen pitsan, jossa oli savujuustoa. Napolilaistyyppinen pitsa läpäisi kriittisen seulani kevyesti.

Lyllersimme täysine mahoinemme Akateemiseen kirjakauppaan, jossa minulta lähti mopedi käsistä: ostin kuusi suomenkielistä lastenkirjaa. Kun selitin hyllyjen välissä ystävälleni, että simultaanitulkkaan joskus taaperon hollanninkielisiä lempikirjoja suomeksi, takanani seisova mies kysyi minulta, asunko Alankomaissa.

Mies osoittautui Hollannissa kasvaneeksi suomalaisen äidin pojaksi, joka oli opetellut niin hyvän suomen kielen, että pystyi työskentelemään kääntäjänä. Jo toinen rohkaiseva esimerkki kaksikielisyydestä saman päivän aikana!

Ystäväni asunnolle päästyämme höpöttelimme taas puoleen yöhön saakka. Nukuin sitten yhtä soittoa aamukahdeksaan. Olen näköjään viimein oppinut nukkumaan rauhassa, vaikka olen kaukana taaperosta.

Tiistaiaamuna kävin tuhlaamassa rahaa Lindexin syyskuosisiin lastenvaatteisiin ja nauttimassa perinteisen suomalaisen iskenderkebabin. Tarjosin vielä itselleni lähtökahvit puolukkajuustokakulla Fazerin kahvilassa, josta tarttui mukaan myös yksi turkinpippurisuklaalevy. (Se osoittautui myöhemmin kotona suureksi pettymykseksi; en kestä pehmeää syötävää, jonka seassa on kovia sattumia.)

Matkasin oikein tyytyväisenä lentokentälle ja kotiin. Lyhyen opintomatkan aikana olin innostunut väitöskirjajutuista, saanut kipeät pakarat käveltyäni melkein 15 kilometriä yhden päivän aikana ja onnistunut hankkimaan taaperolle kohtuuhintaisen talvihaalarin. Hän saa tulevanakin talvena olla hollantilaisen päiväkodin ainoa lämpimään kokopukuun pukeutunut lapsi.

Epäilen, että minulla on piilevä Helsinki-ikävä. Voisin tehdä useammin tällaisia lyhyitä reissuja nyt, kun lennot Suomeen ovat kohtuullisen hintaisia ja eroahdistus lastani kohtaan alkaa hellittää. Sitten kun taapero ei enää sinkoile joka paikkaan vaan tottelee minua edes vähän, otan hänet mukaan.

Olen antanut väitöskirjaprojektilleni työnimen PhD2020. Saas nähdä. Kaikki tohtorin tutkintoon vaadittavat kurssit ovat kai ainakin nyt pulkassa.

Kukaan ei taaskaan ole sponssannut matkaani; ei Fasu, ei Finski eikä valitettavasti edes mikään kebabravintola. Mistä tulikin mieleeni, että olen mukana järjestämässä Suomalaisen Naisen Päiviä Alankomaihin vuodelle 2019. Kerro ihmeessä, jos haluat lahjoittaa 125 esinettä/herkkua/lahjakorttia/tarjouslipuketta goodie bageihin ja saada näkyvyyttä firmallesi ihanien ulkosuomalaisten naisten keskuudessa!