Sana voimaannuttava on ilmestynyt suomen kieleen sen jälkeen kun olen muuttanut ulkomaille. Se on vähän hörhönoloinen termi minun makuuni, mutta alan ehkä tajuta, mitä sillä tarkoitetaan.

Lähdin viime viikonloppuna Alankomaissa järjestetyille Suomalaisen Naisen Päiville pienoisessa kaaoksessa. Olin edellisenä yönä joutunut päässyt lohduttelemaan taaperoa kesken syvimmän uneni. Kun herätyskello soi lauantaiaamuna aamuseitsemältä, kaduin ihan pikkiriikkisen sitä, että olin ilmoittautunut tapahtumaan, joka vaati aikaisen aamuherätyksen vapaapäivänä.

Ryntäsin suihkuun, heitin kaikenlaisia tavaroita isoon kassiin, skippasin aamupalan ja puolijuoksin vartin matkan juna-asemalle. Oli vähän surullista sanoa yöllä itkeneelle taaperolle heikka.

Suomalaisen Naisen Päivät järjestettiin tänä vuonna jo kolmattakymmentä kertaa. Vapaaehtoisista koostuva toimikunta oli valinnut juhlapaikaksi Garderenissa sijaitsevan Bilderberg-hotellin. Garderen on Hollannin mittakaavassa in the middle of nowhere eli tunnin ajomatkan päässä Amsterdamista.

Hotellihuoneeni oli valtava, ja minun olisi tehnyt mieli jäädä sinne viikoksi tekemään töitä, tuijottamaan metsää ja nukkumaan.

Loppuunmyydyille päiville osallistui peräti 120 naista. Osa on päätynyt Alankomaihin hollantilaisen tai muunmaalaisen kumppanin vuoksi, toiset kuuluvat suomalaisiin ekspattiperheisiin ja muutama fanaatikko lentää Suomesta saakka viettämään aikaa hollanninsuomalaisten naisten kanssa.

Tänäkin vuonna useat taitavat (vapaaehtoiset!) suomalaisnaiset järjestivät työpajoja. Koska en ollut kuntosalikunnossa, osallistuin lauantai-iltapäivänä Croquis!-piirtorinkiin. Se olikin rohkea veto, koska minulla on kokemusta piirtämisestä vain taaperon kanssa. Piirrän silloin pupuja ja kissoja puolikuivilla tusseilla ja olen taaperon mielestä suuri taiteilija.

Minua jännitti piirtää oikeasti ja julkisesti, ja ihan hetken aikaa harkitsinkin perääntymistä. (En ollut tuossa vaiheessa vielä kuunnellut sunnuntain itsemyötätunnosta kertovaa luentoa.)

Työpaja osoittautui tosi hauskaksi. Kukin osallistuja toimi vuorollaan mallina, ja ideana oli piirtää mallin ääriviivat ja keskittyä varsinkin asentoon. Aikaa oli piirrosta kohti vain yhdestä viiteen minuuttiin. Työpajaa vetänyt Päivi ohjasi meitä kivasti. Jännitys karisi, enkä lopulta hävennyt piirroksiani enää kovinkaan paljon.

Minua kikatutti mallina kököttäessäni se, miten piirtäjät kommentoivat omia teoksiaan. Toi pää on kyllä tosi iso. Tuo pakara on oudon muotonen. Kauheen lyhyt jalka tolla. Jos ei tietäisi, että arvostelijat puhuvat omista piirroksistaan, saattaisi mallille jäädä sessiosta vähän hämmentynyt olo.

Lauantai-iltapäivänä näyttelijät Mira Kivilä ja Marja-Leena Kouki (teiniaikojen idolini Samuli Edelmannin äiti!) esittivät meille Rosa Liksomin kirjoittaman näytelmän Naisia. Lempparihahmoni oli työmatkalla Helsingissä käynyt nainen, johon en onneksi pystynyt samaistumaan. En kehtaa kertoa miksi – esityksen nähneet ymmärtävät.

Illalla meille esiintyi ihan oikea suomalainen rocktähti Tom Eklund, joka osallistui pari vuotta sitten Voice of Finland -kilpailuun. Tomppa lauloi tosi hyvin. Hänen yhtyeensä Liivit Boys soitti tuttuja suomalaisia covereita niin mukaansatempaavasti, että sai minutkin (seinäkukkasen) hetkeksi tanssilattialle. Seisoin siellä kyllä vähän orpona heiluttamassa lonkkaani; edellisestä korkokengät-tanssilattiayhdistelmästä on vierähtänyt jokunen vuosi.

Olin muuten vahingossa pukeutunut tosi vietteleviin verkkosukkahousuihin. En tiennyt edes omistavani sellaisia, olin vain aamulla heittänyt kassiin ensimmäisen käteeni osuneen sukkahousupaketin. Käytin verkkosukkahousuja viimeksi helmikuussa 1994, kun olin pukeutunut penkkareitani varten ilotytöksi ja heiluin ruoska kädessä Mikkelin yhteiskoulun lukion käytävillä. Voi luoja sentään.

Opiskeluaikoina kaksikymmentä vuotta sitten olin aina bileiden viimeinen, mutta nykyään en pysty hippaamaan yli puolenyön. Vetäydyin muistaakseni yhdentoista maissa hotellihuoneeseen.

Se olikin viisas päätös, sillä heräsin sunnuntaiaamuna kello kuusi metsälintujen mekastukseen, johon en Utrechtin keskustan asukkaana ole tottunut. En saanut enää unta, joten rupesin lukemaan uutisia. Se siitä rimpsalla olevan äidin pitkästä yöunesta.

Sunnuntain työpajaksi olin valinnut metsäkävelyn. Vietin oikein kivan tunnin rupatellen minulle ennestään tuntemattoman, Utrechtissä asuvan suomalaisen kanssa. Hänkin sattui harrastamaan kuorolaulua, joten juttua riitti niin paljon, että unohdin pulistessani katsella maisemia. Huomasin sentään sen, että ilma oli raikas ja keväinen. Se sai minut tokenemaan aamiaisen aiheuttamasta koomasta.

Ruokaa oli paljon ja usein, vaan eihän täkäläinen sapuska tietenkään vedä vertoja suomalaisen noutopöydän antimille. Sain silti vedettyä ähkyt jokaisesta meille tarjotusta all you can eat -tyyppisestä puhvetista.

Päivien yhteydessä järjestetyltä torilta sai ostaa mm. suomalaista kosmetiikkaa, Pentikin ja Marimekon tuotteita sekä tuttuja herkkuja. Hillitsin itseni ja ostin vain yhden Fazerin sinisen, jonka ahmin melkein kokonaan jo viikonlopun (lue: yhden vuorokauden) aikana. Vein kotiin myös Reissumiestä. Ai niin, ja yksi Marimekon pikkulaukku (-60%) halusi lähteä minun mukaani, enkä raaskinut kieltäytyä. Kaikkein ihanin ostos olivat kuitenkin nämä villasukat:

Polveen asti ylettyvät pehmeät villasukat ovat niin hienot, etten tiedä, raaskinko ikinä laittaa niitä jalkaan. Sukat on neulonut kauan Hollannissa asunut, sattumoisin myös Mikkelin seudulta kotoisin oleva nainen. Selvisi, että isäni on aikoinaan tuntenut hänen isoisänsä.

Yllättäviä Mikkeli-kytköksiä oli myös eräällä toisella osallistujalla, jonka suurikokoinen eno nauratti minua pienenä tyttönä kysymällä, vaihtaisinko hänen kanssaan farkkuja. Tämä tarina on kulkenut perheessämme niin kauan kuin muistan ja on ihmeellistä, että sain siitä muistutuksen täällä kahdentuhannen kilometrin päässä melkein neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Oli hyvä, että olin ostanut itselleni pientä kivaa, koska en tänäkään vuonna voittanut arpajaisissa yhtään mitään. Kenelläkään ei oikeasti ole yhtä huono arpajaissäkä kuin minulla. Tai no, voitinhan minä viimeksi aseman kioskin raaputusarvasta ilmaisen voisarven. Onneksi parempaa tuuria on riittänyt muilla elämän osa-alueilla.

Suomalaisen Naisen Päivillä vallitsi lämmin yhteishenki. Olin tänäkin vuonna tullut sinne ns. yksin eli ilman omaa kaveria. Oli kuitenkin helppo istahtaa ruokapöytään tuntemattomien kanssa: vastaus kysymykseen saanko istua tähän oli aina totta kai!

Oli ihana puhua suomea ja kuulla erilaisia tarinoita. Opin sen, etten ole ainoa pienen lapsen äiti, joka käyttää iPadia ruokailuhoukuttimena. Olen hyvin helpottunut tästä tiedosta ja kiitän vertaistuesta.

Muita viikonlopun puheenaiheita olivat täit, luteet, prosecco, perhepeti, ukulele, täysmaito, kaksikielisyys, LAT-suhteet, villasukat ja uusavuttomat miehet (joista en onneksi tiedä juuri mitään).

Kotimatkakin sujui höpöttäessä. Kotioven avattuani kävelin saman tien arkeen ja ryhdyin pastan keittoon. Ihan ensimmäisenä piilotin kuitenkin sen ostamani Fazerin sinisen neljä viimeistä palaa muulta perheeltä.

Voisiko sanoa, että olo on voimaantunut, jos maanantaiaamuna seisoo juna-aseman rullaportaissa matkalla töihin ja huomaa, että a) jalat ovat tukevasti maassa, b) koko kroppa kihisee intoa tarttua uuteen työviikkoon ja c) mieli on tyyni kuin metsälampi?

p.s. Saatoin sunnuntaina ehkä ilmoittautua vapaaehtoiseksi auttamaan ensi vuoden tapahtuman järjestelyissä. Avomies ei vielä tiedä tästä. Aion jutella asiasta hänen kanssaan heti, kun hän on saapunut Amerikan-matkaltaan ja nukkunut yhdet kunnon yöunet.