Kuinka tapasin hollantilaisen avomieheni

Olen niitä tyyppejä, jotka kysyvät uusilta pariskuntatutuilta missä ja miten he tapasivat. Kauan yhdessä olleiden parienkin silmät tuikkivat, kun he muistelevat ensitapaamista. Sitä on ihana katsella ja kuunnella.

Meidän tarinamme alkoi 9. kesäkuuta 2012. Se olisi ollut rakkaan Ida-mummoni 103. syntymäpäivä.

Olin ollut Bostonissa (Yhdysvalloissa) vierailevana tutkijana kolmisen viikkoa ja minulla oli koti-ikävä. Työpaikkani paikallisen sairaalan tutkimusosastolla ei ollut mikään sosiaalisesti lämmin yhteisö. Tai saattoi ollakin, jos osasi puhua kiinaa. En oikein päässyt mukaan aasialaisten työkavereideni touhuihin ja amerikkalaiset olivat liian kiireisiä.

Koti-ikävä tarkoittaa minun tapauksessani ikävää Hollantiin. Onneksi juuri silloin pelattiin jalkapallon MM-kisoja. Vai olivatko ne EM-kisat? No, joka tapauksessa, Bostonin hollantilaiset kokoontuivat katsomaan Hollannin ensimmäistä peliä baariin nimeltä The Greatest Bar. Baari sijaitsee Friend Streetillä ja siellä on tosi hyvät pizzat. Laitoin oranssia vermettä niskaan, jotta en erottuisi joukosta, ja lähdin jalkapalloturistiksi.

Baari oli täynnä hollantilaisia, jotka joivat Heineken-olutta ja söivät bitterballeja. Monet näyttivät tuntevan toisensa – varmaan melkein koko oranssi expat community oli paikalla. En tuntenut ketään ja olin jostain syystä niin ujolla päällä, etten uskaltanut mennä juttelemaan kenellekään. Nautin kuitenkin jo pelkästään kotoisasta tunnelmasta ja seurasin peliä hollantilaismassan keskellä olutpullo kädessä.

Hollanti hävisi Tanskalle. Minua harmitti, mutta ei suinkaan pelin tulos, vaan se, että kaikki lähtivät kotiin ja minunkin olisi mentävä takaisin yksinäiseen vuokrahuoneeseeni. Jäin vielä hetkeksi seisoskelemaan melkein tyhjään baariin. Onneksi, koska:

Yhtäkkiä minua lähestyi hollantilaisen näköinen mies, jolla oli pilkettä silmäkulmassa (se Heineken?). Hän esitteli itsensä ja kysyi, mitä teen Bostonissa. Kerroin asuvani ja työskenteleväni kaupungissa puolen vuoden ajan. Hän itse oli Bostonissa viikon mittaisella työmatkalla saavuttuaan epäilemättä rankalta kongressimatkalta Las Vegasista.

Noin tuntia myöhemmin istuin hänen ja toisen hollantilaismiehen kanssa iso pastalautanen edessäni illastamassa.

Loppuiltakin meni hienosti.

Seuraavana päivänä kävelimme – ilman kolmatta pyörää – kilometrikaupalla helteisessä Bostonissa ja jaoimme nacholautasen ja cesarsalaatin terassilla Newbury Streetillä. Oli helppo ja mukava olla yhdessä, vaikka olinkin innoissani nauttinut edellisenä iltana pari Heinekeniä liikaa.

Loppuviikon treffailimme Bostonissa. Kävimme mm. kuuntelemassa jazzia ja syömässä italialaisessa kaupunginosassa. Olin klassisesti myöhässä ensimmäisiltä treffeiltä, koska en tiennyt mitä laittaisin päälle. En todellakaan ole mitään treffailutyyppiä ja minua jännitti aivan kamalasti.

Perjantaina mies lähti takaisin Hollantiin ja minä pitkäksi viikonlopuksi New Yorkiin. Seuraavat viikot soittelimme, chattasimme, äppäsimme, meilailimme, skypetimme, tekstasimme ja fesetimme. Meinasin kirjoittaa, että ainoastaan paperikirjeenvaihto puuttui, mutta lähetinhän minä postikortinkin New Yorkista.

Puolitoista kuukautta myöhemmin tapasimme uudelleen Bostonissa. Neljä kuukautta myöhemmin asuimme yhdessä kuukauden Cambridgessä, ihan Bostonin vieressä.

Nyt, neljä ja puoli vuotta myöhemmin, asumme Utrechtissä ja meillä on ihana 11 kuukauden ikäinen hollantilais-suomalainen vauva, jonka nimi ei ole Boston. Heinekeniä en ole sen koommin juonut.