Ida-mummon evakkomatka

Tänään on kulunut 111 vuotta rakkaan Ida-mummoni syntymästä. Mummo syntyi Ruskealassa, Laatokan Karjalassa vuonna 1909 ja nukkui pois yli kaksikymmentä vuotta sitten, 87-vuotiaana.

Onneksi ehdin viettää lapsena paljon aikaa mummon kanssa. Olin usein yötä hänen luonaan ja nukuin mummon vieressä levitettävällä hetekalla. Ennen iltarukousta pääsin mummon punaisen Rexonan tuoksuiseen kainaloon kuuntelemaan, kun mummo kertoi elämästään Laatokan Karjalassa: nuorena kuolleista veljistään, perheen lasten tekemistä kepposista ja seikkailuistaan läheisellä suolla. Halusin kuulla samat tarinat uudestaan ja uudestaan – ne surullisimmatkin, kuten mummon kertomuksen evakkoon lähdöstä. Mummo kertoi, että itki silloin niin paljon, ettei ole sen jälkeen itkenyt – ei edes oman poikansa hautajaisissa. Kyyneleet loppuivat.

Edesmennyt tätini Eira, mummon seitsemästä lapsesta vanhin, oli samanlainen kirjoittelija kuin minäkin ja pani onneksi muistiin useita mummon kertomia juttuja ja omia lapsuusmuistojaan.

Talvisodan päättymisestä tuli tänä vuonna kuluneeksi 80-vuotta. Seuraavassa tekstissä Eira-tätini muistelee evakkoon lähtöä vuonna 1940. Eira itse oli tuolloin 8-vuotias. Kertomuksen äiti on Ida-mummoni. Uuno-isä, minun pappani, oli lähetetty sotaan.

Teksti on julkaistu aiemmin vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassa Sodan vuodet Toholampi-Lestijärvi 1918 1939-1940 ja 1941-1945. Julkaisen sen tässä sellaisenaan. Olen sopinut uudelleenjulkaisusta Eiran tyttären, serkkuni Ailan kanssa.

Lähtö evakkomatkalle

Eira Mäkelä

Asuimme Laatokan Karjalassa kauniin järven rannalla hirsiseinäisessä talossa. Sammalet kurkistelivat hirsien välistä. Tuvassa oli suuri pöytä, kaksi penkkiä, sänky, kaappi ja pieni pöytä, jonka päällä oli separaattori. Meitä oli kuusihenkinen perhe, äiti, isä, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli sodassa, niin kuin kaikki muutkin työkuntoiset miehet.

Maaliskuun 13. päivä 42 vuotta sitten oli ihan tavallinen päivä. Yhtäkään lentokonetta ei nähty, eikä tykkien jylinää kuulunut. Edellisenä päivänä oli tullut rauha. Rauhantiedon meille toi mies, joka kertoi Karjalan luovutuksesta. Viidentenätoista päivänä teidän täytyy olla valmiina lähtöön, hän sanoi ja lisäsi: Oma apu, paras apu.

Miehen lähdettyä äiti istui kiikkutuoliin ja aloitti hillittömän itkunsa, jota kesti monta pitkää iltapäivän tuntia. Me lapset emme oikein ymmärtäneet mistä oli kysymys. Siinä me vain touhusimme hänen ympärillään. Nuoremmat menivät aina välillä syliin istumaan.

Kun itkut oli itketty, äiti kertoi meille, että koti on jätettävä ja lähdettävä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Järkytyksestä selvittyään äiti ensi töikseen laittoi suuren leipätaikinan happanemaan. Tehhään ainakin leipee, jotta ei tule näläkä männessä. Navettatyöt hoidettuaan murehti äiti: Mihis myö nuo elukat pannaan, ois ies isä kotona. Iltaruuan söimme hyvin hiljaisina. Äiti yritti parhaansa mukaan kertoa meille, miksi pitää lähteä pois kodista. Nukkumaan mennessä ajattelimme, viimeistä edellinen yö omassa sängyssä…

Aamulla ihmettelin isoa hiivaleipäkasaa pöydällä. Mie oon leiponu ja ommellu koko yön. En mie oo ensikkää männy nukkumaan. Äiti oli ommellut minulle, vanhimmallekin takin. Pieneksi jääneen sai sisareni. Uusi takki oli tehty isän vanhasta takista.

Uamulla sitte myö lähetään! jutteli äiti meille navetta-askareiden jälkeen ja laittoi suureen uuniin tulen. Sitten hän alusti ja leipoi hapanleipätaikinan. Puuron syötyämme aloitimme pakkaamisen. Kaikki kannettiin tuvan lattialle ja siinä äiti erotteli mukaan otettavat ja päälle puettavat. Välillä hän veti hiilet uudista ja lakaisi tuhkan hakoluudalla. Ripaus karkeaa suolaa ja sitten leivät uuniin. Tunnin kuluttua olivat viimeiset leivät siinä uunissa paistettu.

Hiivaleivät laitettiin suureen taikinasaaviin, paperia päälle. Astioita, kattila ja kahvipannu tuli pyyheliinojen kanssa suuren nelikkoon. Ompelukoneen, rukin ja separaattorin ympärille käärittiin mattoja suojaksi. Patjoista tyhjennettiin oljet pois ja päälliset käärittiin täkkien ja tyynyjen kanssa yhteen.

Naapurin isäntä teki laudoista sioille kuljetuslaatikot. Lehmät ja vasikat piti viedä maantielle, joka oli eläinten kokoamispaikka. Evakuointipäällikkö merkitsi eläimet, että ne myöhemmin pystyisi tunnistamaan. Lähtöaamuna otimme ruisleivät säkkiin, maitoa pari hinkillistä ja muut ruokatavarat ämpäreihin. Viimeiset maidot äiti lypsi maahan ja lähti sitten viemään eläimiä maantielle, puolentoista kilometrin päähän. Meidät hän käski tupaan odottamaan.

Eipä kerennytkään äiti takaisin, kun kaksi miestä tuli hevosineen. Toinen meni laatikoiden kanssa navettaan sikoja laittamaan, toinen kantoi tuvasta tavarat rekeen. Kun reet oli lastattu, meidät käskettiin mennä siihen rekeen, jossa oli sikalaatikot. Minä isompana rupesin itkemään. Emme lähde ennen kuin äiti tulee. Miehet olivat kuitenkin sitä mieltä, ettei jäädä odottelemaan, äiti tulisi meitä tiellä vastaan.

Mikäs siinä auttoi, rekeen vain. Minulle pikkuveli syliin, muut istumaan viereen. Hevonen meni kovaa ja koti jäi taakse, oma koti.

Ihan lähellä äiti tulikin vastaan ja tuli kyytiin. Äiti istui sikalaatikon päälle. Kyyneleet kostuttivat silmät.

Koko kylän väki majoitettiin kahdeksi päiväksi koululle. Sitten meidät vietiin rautatieasemalle ja junan vaunuun, joka oli ikkunaton umpivaunu. Eipä siinä mieli ollut kovin korkealla. Juna lähti aikanaan, aikatauluja evakkojunia varten ei ollut. Asemilla olimme päivän pari. Matka oli hidas ja vaivalloinen. Äiti kävi joka ilta ja aamu konduktöörin vaunussa keittämässä kahvia. Vaunun lattialla oli laatikko pöytänä. Leipää söimme ja kahvia tai vettä päälle. Tämä vaunu oli kotimme monta viikkoa.

Isästä ei ollut tietoa. Onkohan se isä elossakaan ennee, oli äidin jokapäiväinen huokaus.

Meidän kylämme väki vietiin Hämeeseen. Tulimme pienelle rautatieasemalle. Kuorma-autoja oli jo vastassa. Perheemme sai kodin suuren talon yhdestä huoneesta. Kyllä isäntä oli vihainen kun menimme sisälle. Kaksi yötä olimme siellä kun meinasi isäntä jo pois ajaa. Äiti kävi juttelemassa isännän kanssa ja kertoi ettemme omasta tahdosta ole tulleet.

Viikon kuluttua isä oli saanut selville meidän olinpaikkamme. Riemulla ei ollut rajoja, kun hän sulki meidät syliinsä. Isä oli elossa! Olimme pitkästä aikaa yhdessä, kaikki kuusi evakkoa.

Hämeessä asuimme monessa eri talossa niin kauan kunnes pääsimme takaisin sinne omaan kotiin. Menimme hyvin toivorikkaina ja yllätys oli suuri kun ikkunat oli särjetty ja sisällä oli pidetty eläimiä. Ei kauaa, kun isä oli ikkunat korjannut ja äiti pessyt ja siivonnut muuten. Elämä tuntui taas kivalta, evakkomatkasta oli vain muistot jäljellä.

Mutta jälleen koitti se päivä, jolloin oli lähdettävä, Karjala luovutettiin lopullisesti. Meidän matka johti lähelle Oulua ja isä rupesi hommailemaan tilaa, jonka sai korvaukseksi menetetystä tilasta. Tulimme Välikannukseen, siellä oli joku asutustila, joka oli jostain syystä isää miellyttänyt. Toholammin Laitalasta saimme sitten asutustilan, paikan nimi oli Nevanen. Toukokuun 16. päivänä 1946 tapahtui muutto. Isä ja pienemmät lapset tulivat tavaroiden kanssa. Minä äidin kanssa toin kolmea lehmää Välikannuksesta. Välillä istuimme ojan pientareella, söimme eväitä ja lehmät söivät ruohoa maantienojasta. Illalla äiti sanoi: Lapset, nyt meillä on oma koti. Kiitos Taivaanisälle.

Eira Mäkelän kirjoittama teksti on julkaistu aiemmin kirjassa SODAN VUODET TOHOLAMPI-LESTIJÄRVI 1918 1939-1940 ja 1941-1945.