Kuumeisia ajatuksia

Olen maannut kaksi vuorokautta sängyssä/sohvalla/lattialla ja kärsinyt kovasta kuumeesta. Sain marraskuussa työnantajaltani ilmaisen influenssarokotteen, mutta epäilen, että minua piinaa se Suomessakin riehuva B-virus, jolta triplarokote ei suojaa.

Yritän parhaillaan toipua aiemmin illalla yskänlääkkeeksi ottamani kodeiinitabletin aiheuttamasta pahoinvoinnista. Yskä rauhoittui sentään hetkeksi. Muu perhe nukkuu, ja minulla on aikaa miettiä kuluneita viikkoja.

Sairastamme tätä tautia koko perheen voimin. Se on rankkaa. Onneksi olemme viime aikoina saaneet nauttia yhdessä myös aurinkoisista hetkistä.

Kävimme helmikuussa viikon lomalla Espanjan Valenciassa. Taapero pääsi rannalle rakentamaan hiekkalinnoja ja etsimään simpukoita. Espanja, tai ainakin Valencia, on hyvä paikka lomailla lehmänmaitoallergisen taaperon kanssa. Maidottomia vaihtoehtoja on vaikka kuinka, ja ne on merkitty selkeästi.

Loman jälkeen kävimme allergiatestissä, jonka päätteeksi meille selvisi, että taaperon maitoallergia olikin mennyt ohi! Olin juhlatuulella ainakin viikon.

Olin muutenkin iloinen, koska tajusin loman aikana, että olen niin onnellinen Utrechtissä, etten haluaisi lähteä täältä minnekään edes viikoksi. Avomiehen mielestä minusta on tullut huismus eli jonkinlainen kotivarpunen. Hän on oikeassa.

Kotiasiat ovatkin usein päällimmäisenä mielessä. Olen ihmetellyt muun muassa sitä, että Hollannissa alle neljävuotiaille suositellaan täysmaitoa ja Suomessa rasvatonta maitoa. Meillä mennään paikallisten ohjeiden mukaan – ehkä hollantilainen kevyehkö leipälounas tasapainottaa rasvamaitodieettiä?

Taaperon ruokavaliohan on kovin hollantilainen: hän saa syödä leivän päällä omenasiirappia (appelstroop) ja suklaaströsseliä (chocoladehagelslag). Juustoa, jota tarjosin hänelle riemuissani maitokiellon loputtua, hän ei kuitenkaan ole suostunut edes maistamaan. Emme siis vielä pääse jakamaan lempiateriaani, sopivan juustoista pitsaa.

Livahdan pitsalle aina kun mahdollista. Niin tein viime viikonloppunakin, kun olin ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen yksin kotona kokonaisen vuorokauden. Kirjoitin siitä Facebookiin näin:

”Mitä tekee ihminen, kun saa olla vuorokauden yksin kotona ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen? Tallustaa neljän tunnin ajan ympäri kaupunkia kaikessa rauhassa ja hankkii tarpeellisia tavaroita. Käy kahvilla museokahvilassa. Siivoaa lapsen vaatekaapin. Siivoaa lelulaatikot. Lajittelee lapsen kirjakokoelman. Järjestää jopa lapsen leikkikeittiön. Pesee pyykkiä. Miettii, jaksaisiko lähteä vielä ulos pitsalle. Lähtee pitsalle. Ottaa lasin Chardonnayta. Lukee naistenlehtiä. Istahtaa sohvalle ja nostaa jalat ylös. Lukee kaikki päivän sanomalehdet. Toivoo, että akvaariokalat eivät kuole. Ajattelee lasta joka välissä. Toivoo, että saisi nukuttua oikein hyvin. Odottaa innolla seuraavan aamun rauhallista aamiaista ja viikonlopun sanomalehtiä. On sitten kuitenkin iloinen, että on yksin kotona vain yhden vuorokauden.”

Tämä kuumeruljanssi alkoi heti seuraavana päivänä. Meillä on yskitty, täristy, oksennettu, hikoiltu, kiukuteltu ja niistetty. On myös halittu, silitetty, suukoteltu, autettu ja ymmärretty.

Ja varsinkin oltu tosi kiitollisia kahdesta sankarista: taaperon tutuista hoitajista, jotka viruksia pelkäämättä ovat tulleet auttamaan ja pelastaneet meidän viikon. Tänäänkin saimme avomiehen kanssa levätä ja katsoa Cold feet -sarjan uusia jaksoja sillä aikaa kun hoitaja kävi mm. hakemassa meitä pirteämmän taaperon kanssa koko sakille jäätelöä.

Lepo onkin tarpeen; neljäs yö olohuoneen lattialla on alkamassa. Tänä yönä taaperon patjaseurana on avomies. Taapero heräilee jatkuvasti yskimään, etsimään tuttia ja pyytämään äidin/isin kättä, johon tarttua.

Minä yritän saada nukuttua toisessa huoneessa ja mietin kaikkia niitä ihania asioita, joita aion tehdä sitten kun pääsen jaloilleni: lähikauppareissuja, ruuanlaittoa, pyykinpesua, paperihommia, taaperon kylvettämistä.

Taivaallista!