arki

Kauhean ihana kaksivuotias

Facebookissa kiertää välillä vanhempien laatima englanninkielinen lista asioista, jotka ovat saaneet heidän taaperonsa suuttumaan.

Olen naureskellut niille jutuille. Onhan se nyt aika hauskaa, että lapsi suuttuu, koska aurinko laskee, saa itkupotkuraivarit, jos hänelle sanoo huomenta tai vetää kilarit siitä, ettei saa leikkiä isänsä navalla.

Itku pitkästä ilosta. Taaperomme on saavuttanut uhmaiän, tuon mielenkiintoisen ajanjakson, jonka hollanninkielinen nimi on peuterpuberteit.

Taaperon (2v3kk) pinna on lyhyt, ja hän haluaisi itse päättää asioistaan. On iltoja, joina teen hänen mielestään kaiken väärin ja olen muutenkin kaikin puolin ärsyttävä.

Tiedän, että tämä on normaali kehitysvaihe ja on hyvä, että siihen on päästy. Olen kiitollinen siitä, että taapero on terve ja niin täynnä energiaa, että jaksaa pistää vastaan. Onni onnettomuudessa on myös se, että hän puhuu kokonaisia lauseita kahdella kielellä ja osaa siksi ilmaista asiansa melko selkeästi jopa tunnekuohujen keskellä.

Koska en kuitenkaan ole mikään zen-mestari, olen välillä helisemässä kiukkuisen naperomme kanssa. Tunnen verenpaineeni kohoavan ja/tai säälin itseäni niinä päivinä, kun juuri mikään ei suju ilman taistelua. Jatkuva vastaanpaneminen tuntuu rasittavalta varsinkin iltaisin, kun olen itse(kin) väsynyt. Puhumattakaan satunnaisista öisistä hulinoista, jotka saavat minut (yhtään liioittelematta) epätoivon partaalle.

Tänä aurinkoisena sunnuntaina taapero suuttui minulle esimerkiksi siitä, että:

Tarjoilin hänen aamiaismuronsa maidon kanssa enkä kuivamuonana.

Meinasin laittaa hänelle kirahvivaipan enkä sellaista, jossa on leijonan kuva.

Laskin hänen poimimansa (lakastuneet) krookukset kahvilan pöydälle väärään kohtaan.

En suostunut laittamaan hänen tuttiaan omaan suuhuni.

Puin hänelle ensin takin vasemman hihan.

Yritin katsoa (en koskea) hänen kutiavaa silmäänsä.

En tajunnut tarjota päiväunityynyksi keinutuolin koristetyynyä.

Eihän kukaan jaksaisi jatkuvasti pultteja vetävää ihmistä, jos se ei olisi välillä ihana. Onneksi meinasin tänäkin viikonloppuna pakahtua rakkaudesta moneen otteeseen. Taapero oli taas aivan hurmaava esimerkiksi silloin, kun:

Hän kaivautui yöllisen itkukohtauksen jälkeen kainalooni ja painoi lämpimän otsansa poskeani vasten.

Hän juoksi varjosta aurinkoon ja huusi Ik hou van zon! (Rakastan aurinkoa!).

Hän ojensi minulle isin kanssa poimimansa krookukset ja hymyili niin, että meinasi haljeta.

Hän käski kaikkia läsnäolijoita nousemaan ylös ja tanssimaan.

Hän kertoi aamuyöllä silmät loistaen, että oli laittanut tuttinsa tyynyliinan sisään ja kutsui itseään hassuksi tytöksi (gekke meid).

Hän juoksenteli iltakylvyn jälkeen ympäriinsä pelkkä vaippa yllään ja huusi nakkena, nakkena.

Hän totesi, että oli ihan pienenä äitin mahassa.

Hän lauloi häppi bööttei tuu juu.

Hän työnsi kylmät kätensä paitani sisään ja sanoi äiti on lämmin.

Hän ehdotti, että paistaisimme lettuja ja totesi itse sen olevan goed idee.

Taaperoita kiehtovista napaleikeistä vielä sen verran, että meidän taaperomme mukaan isin navassa on keksi. Ei aavistustakaan miten tai miksi.

Tulin viime yönä siihen tulokseen, että yli nelikymppinen ei voi aina ymmärtää kaksivuotiasta. Kannattaa vain yrittää pitää pää kylmänä, sydän lämpimänä ja syli avoinna.

Ja paistaa hänelle lettuja.

Keskustelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s