Vuoden viimeiset päivät: 10. joulukuuta

Herätys tuli kolmen tunnin yöunien jälkeen kello viisi. Tämän(kään) takia baarielämä ei nykyään houkuta.

Aikaista herätystä seurasi oikein leppoisa sunnuntaiaamu. Tänään oli avomiehen vuoro nukkua pidempään. Taapero leikki olohuoneessa ja höpötti ihania juttujaan kahdella kielellä: Äiti kattoo, panda nukkuu. Ik ook slapen. Missä tutti? Unipussi päälle. Äiti auttaa. Kopje koffie voor mama. Alsjeblieft, mama. Äiti, mitä tää on? Hei, avataan luukku! Makasin säkkituolissa ja olin niin läsnä kuin kykenin.

Avomiehen herättyä leivoin yhdeksän banaani-omenamuffinssia ja olin taaperon mielestä siksi maailman ihanin ihminen. Dankjewel, mama.

Nukuimme puolentoista tunnin päiväunet. Torkkujen jälkeen meidän oli tarkoitus lähteä yksivuotissynttäreille kymmenen kilometrin päähän. Suunnitelmat menivät kuitenkin mönkään, koska satoi monta senttiä lunta, eivätkä taksit ja bussit kulkeneet. (Meillä ei ole autoa.)

Jäimme kotosalle ja menimme ulos katselemaan lumisia kotikortteleita.

Taaperon mielestä lumi oli ärsyttävää. Hän ei halunnut kävellä hangessa, vaan pyysi syliin. Viihtyi sentään vaunuissa katoksen suojassa ja kikatti onnellisena, kun avomies heitteli lumipalloja maahan. Aina kun lumppari hajosi, taapero huusi kapot!

Illalla saimme mieluisia vieraita, joiden kanssa söimme kotitekoisia hampurilaisia. Taapero oli innoissaan leikkikaverista ja nukahti tyytyväisenä kahdeksan maissa.

Siivosimme päivän sotkut, kävimme läpi tulevan viikon aikataulut ja söimme vähän suklaata. Varasimme lomamatkan Valenciaan. Lopun iltaa luin hömppälehtiä ja avomies katsoi jalkapalloa.

Tämä kunnon lumisade oli hieno ele sääjumalilta näin Suomi 100 -viikon päätteeksi. Moni töihin pyrkivä hollantilainen on tosin maanantaiaamun junakaaoksessa asiasta varmasti eri mieltä.

Minä aion tehdä etätyöpäivän ja nauttia tunnelmasta. Kurkkasin vielä ennen nukkumaanmenoa ulos ikkunasta varmistaakseni, että maailma oli edelleen valkoinen.

Oli se.