Vuoden viimeiset päivät: 9. joulukuuta

Sain nukkua yli kahdeksaan. Se olikin tarpeen, sillä tämä lauantai oli (taas) juhlapäivä. Olimme menossa Suomi 100 -gaalaillalliselle. Pukukoodina oli preferably black tie.

Kaikenlaisten kotitöiden jälkeen kävin kaupungilla noutamassa avomiehen valmiin smokin ja ostamassa itselleni kimallekynsilakkaa.

Kolmelta taaperon hoitaja tuli ja laittoi minulle juhlavan lettikampauksen. Keli oli harmi kyllä niin kostea, että luonnonkihara tukkani alkoi jo ennen juhliin lähtöä käpertyä letin päälle pieneksi haituvaksi. Näytin loppujen lopuksi siltä kuin olisin ottanut pitkät päikkärit juhlakampaus päässä. Alistuin ja purin palmikot.

Juhla järjestettiin Amsterdamin upeassa Koepelkerkissä. Pöytäseuranamme oli kaksi muuta hollantilais-suomalaista pariskuntaa. Keskustelimme muun muassa siitä, lähetetäänkö Suomesta hollantilaismiesten vaimoiksi valioyksilöt vai ne, joita suomalaismiehet eivät huoli.

Ulkosuomalaishuumori sikseen. Suomen Alankomaiden suurlähettiläs sai aikaan raikuvat aplodit, kun mainitsi puheessaan sen tosiasian, että suomalaiset naiset saivat äänioikeuden ensimmäisenä Euroopassa.

Ennen puolta yötä kävimme pyörähtämässä (kokolattiamaton peittämällä) tanssilattialla. Tämä on mainitsemisen arvoinen asia – se oli nimittäin tasan toinen kerta kun olemme tanssineet yhdessä. Edellinen oli avomiehen 40-vuotissynttäreillä yli kolme vuotta sitten.

Puoli yhdeltä istuimme Amsterdam-Utrecht -junan ensimmäisessä luokassa haukottelemassa ja leikkimässä kännyköillämme.

Ulkona satoi tiskirättejä. Kävelimme keskustan halki kohti omaa lämmintä sänkyämme.

Kotona riisuimme läpimärät kengät, vaihdoimme kuulumiset hoitajan kanssa ja ryntäsimme peiton alle. Ei kannattanut hukata minuuttiakaan – hyvällä tuurilla saisimme nukkua kokonaista viisi tuntia.