Arkea ja juhlaa
Istuskelen ruokapöydän ääressä lauantaiaamuna. Mies puuhailee omiaan makuuhuoneen työpisteellä ja lapsi on hoitajan luona tänään, koska ei päässyt sinne eilen lääkäriajan takia.
Eilen selvisi, että melkein viisivuotiaamme on todennäköisesti allerginen monelle eri pähkinälle, ja nyt on vältettävä niitä kaikkia – paitsi maapähkinää, joka ei ole pähkinä, vaan herne. Toinen vaihtoehto olisi ollut ryhtyä testaamaan allergioita suun kautta yksi pähkinälaatu kerrallaan. Jokainen testi tarkoittaisi ainakin kokonaista päivää sairaalan päiväosastolla ja mahdollista allergista reaktiota. Tulimme lääkärin kanssa siihen tulokseen, että tässä elämän- ja maailmantilanteessa olisi helpointa jatkaa pähkinöiden välttämistä. Se harmittaa minua, mutta olen toisaalta iloinen siitä, että maapähkinä ja manteli ovat sentään sallittujen listalla. Asummehan maapähkinävoin (pindakaas) ja mantelitahnan (amandelspijs) luvatussa maassa.
Herkuista ei ole ollut pulaa, vaikka kahvilat ja ravintolat ovat olleet suljettuina jo useamman viikon. Tilaamme välillä illallista kotiin ja yritämme kannattaa lähiravintoloita hakemalla lounasleipiä tai syyrialaisia falafelkääröjä. Välillä mukaan tarttuu esimerkiksi ´t Koffieboontje -kahvilan myymä naked velvet. On kiva käydä miehen kanssa päiväkävelyllä ja syödä lounas kanavanrannalla, varsinkin aurinkoisina päivinä. Olenkin suorittanut Stravan marraskuun 50 kilometrin kävelyhaasteesta jo 39 km, vaikka päiviä on jäljellä vielä 16.
Olen myös jatkanut päivittäistä joogaa mahdollisuuksien mukaan. Hemoglobiinini oli lokakuussa tosin päässyt tippumaan niin alas, että jouduin pitämään vähän taukoa kaikesta ruumiillisesta. Kahden rautainfuusion ja muutamien kunnon yöunien jälkeen pääsin jatkamaan voimistelua. Yoga with Adrienen kuukausikalenteri on juuri sopiva motivaattori minulle.
Jumppa tekee hyvää etätyöläiselle. Nökötän työpäivät tiiviisti tietokoneella makuuhuoneen ikkunan ääressä ja olen viime viikkoina samalla seurannut kotikatumme tietöitä. Saimme leveän jalkakäytävän ja historialliset katuvalaisimet. Pysäköintipaikat poistuivat, ja Utrechtin kaupungin toimesta ulkoseinämme eteen tulee lähiaikoina ns. geveltuintje eli pieni luonnonkivellä reunustettu pläntti, johon saamme istuttaa kasveja. En osannut aavistaa, että voisin tulla niin onnelliseksi katutöistä. Yksi asuntomme seinään nojailevista työmiehistä kysyi, ovatko hommat häirinneet minua. Vastasin, etteivät tosiaankaan – olen niin kiitollinen kotikatumme uudesta ilmeestä. Jyrätkää ja nakuttakaa vaan!
Hyvä, että töitä riittää. Kuulin itsekin viime viikolla, että työsopimukseni yliopistolla jatkuu ainakin seuraavat kaksi vuotta. Se oli ihana uutinen, varsinkin, kun minusta tuntuu, että se on tällä hetkellä juuri sopiva paikka minulle. Työsuhteen jatkuminen ei ollut itsestään selvää, vaikka sainkin hyvät arviot tekemästäni työstä, koska teen töitä projektirahoitteisten tutkimusten parissa.
Väitöskirja on edistynyt. Kirjallisuuskatsauksen, metodien ja tulosten jälkeen olen päässyt lempiosioni pohdinnan pariin. Kirjoitan sitä aina kuin vain töiltäni ja perhe-elämältä ehdin. Tavoitteena on edelleen saada koko kirjan ensimmäinen versio valmiiksi tämän vuoden loppuun mennessä, mutta en ole lyönyt aikatauluja lukkoon, koska en halua nyt koronan aikaan mitään ylimääräistä stressiä. Minulla kun on töissäkin tarpeeksi tekemistä pandemiaan liittyvien tieteellisten tutkimusten parissa.
Arkea helpottaa se, etteivät päivät ole ihan täyteen buukatut. Viime viikolla lapsi sairasti kunnon mahataudin, joka alkoi tietenkin keskellä yötä. Pari vuorokautta pesimme lakanoita, autoimme lasta vessaan päivin öin ja teimme vuorotellen töitä. Onneksi kumpikaan meistä aikuisista ei sairastunut. Mahatauti muuten sattui tulemaan samalla viikolla, kun lapsi oli ilmoittanut meille syöneensä iltapäiväkerhon aikana leikkipuistossa kolme maahan pudonnutta lehteä; yhden keltaisen, yhden punaisen ja yhden vihreän. Emme vieläkään tiedä, juksasiko lapsi (taas), vai oliko tarina tosi, mutta ainakin lehdet ovat nyt mitä luultavimmin poistuneet elimistöstä.
Lapsi on toipunut ja jaksaa touhottaa entiseen malliin. Sinterklaas, tuttavien kesken Sint, saapuu tänään höyrylaivalla Espanjasta Alankomaihin, mutta pakjesavond, jolloin lapset saavat ”häneltä” lahjoja, on vasta 5. joulukuuta. Lapsiperheissä nämä piinaviikot ovat yhtä loputonta höpötystä Sinterklaasista, karkeista ja lahjoista. Siihen verrattuna suomalaislasten muutaman tunnin kärsimättömyys jouluaattona on kuulkaa pientä. Lapsi asetti saappaansa ulko-oven eteen jo eilen, ja kuinkas ollakaan, siihen oli yön aikana ilmestynyt karkkia, vaikka Sinterklaasin pitäisi edelleen seilata jossain Alankomaiden rannikolla. Lapsirakkaat naapurintädit saavat ihmeitä aikaan.
Sama naapurintäti järjesti lapselle ruhtinaalliset Halloween-karkit. Vietimme Halloweenia perheen kesken ripustamalla olohuoneeseen kaikenlaisia koristeita ja syömällä leipomaani syntisen herkullista porkkanakakkua. Pieni juhla piristi, koska sosiaalinen elämämme on rajoittunut oman perheen kanssa vietettyyn aikaan. Joskus sentään juttelen lapsen hoitajien kanssa ja pari kertaa olen päässyt ystävän kanssa kävelylle. Vieraita meillä ei ole käynyt moneen kuukauteen, emmekä itsekään ole käyneet kylässä. Hollannin koronatilanne on paha, ja vaikka saisimmekin käydä kylässä kaksi aikuista kerrallaan, ei se tunnu nyt sopivalta. Olen soitellut välillä videopuheluita ystävien kanssa, mutta jotenkin sekin jää, kun työpäivät ovat yhtä Zoom-palaveria. Introverttina minun ei ole ollenkaan vaikeaa olla yksin, mutta ikävöin kuorolaulamista ja ravintolaillallisia ystävien kanssa. Suurin haaveeni taitaa tällä hetkellä olla Helsingin-matka, joka ei tule toistaiseksi toteutumaan.
Olemme sentään käyneet säännöllisesti mökillä ihailemassa sienimetsää, vastamaalattuja ulkoseiniä ja puutarhan värikästä ruskaa. Olemme moneen otteeseen huokailleet, miten ihanaa onkaan, että meillä on kakkosasunto luonnon keskellä. Varsinkin nyt, kun matkailu on pannassa. Viime vuonna mökin ostoa pohtiessamme mietimme, tulisiko siellä vietettyä tarpeeksi aikaa. Nyt se on juuri sopiva paikka irrottautua hetkeksi kotona samanlaisina toistuvista päivistä (paitsi ne jännittävät mahatautipäivät).
Syksy on mielestäni ihmisen parasta aikaa. Koronauutiset ja kriisit unohtuvat kun menen iltaisin ulos ihastelemaan sinistä hetkeä, kaupungin valoja ja Utrechtin keskustan vanhoja taloja. Välillä tuntuu siltä kuin kävelisi elokuvan kulisseissa, niin epätodellisen kaunista täällä on.
Tulkaa käymään sitten kun.
