Aneeminen äiti

Viime syyskuun puolessa välissä vauva oli melkein 9 kuukautta vanha ja onnittelin itseäni siitä, että olen pysynyt suhtkoht hyvässä kunnossa koko vauvavuoden ajan. Sitten sain labratulokset: hemoglobiini 78 g/l. Tai 4,9 mmol/l täkäläisen asteikon mukaan, hyvin matala siis. Oli vähän kyllä niveliä särkenyt ja jalkoja krampannut ja sydänkin tykytteli, mutta pistin kaiken katkonaisten öiden piikkiin. Olen kuitenkin tehnyt 5-6 kilometrin kävelylenkkejä vaunujen kanssa melkein päivittäin.

Tämä anemia ei ole minulle mikään uusi juttu, ei todellakaan. Yli 16 vuotta sitten tehdystä paksusuolen poistoleikkauksesta asti olen joutunut säännöllisesti täydentämään rautavarastojani rautainfuusioilla. J-pussi tulehtuu, hemoglobiini laskee. Kymmenien infuusioiden jälkeen kyynärtaipeessani ovat selvästi näkyvissä neulan jäljet, ja minulle tulee joka kerta verikokeessa kova tarve selittää, että minua on pistetty monesti sairaalassa.

Yleensä huomaan hemoglobiinin laskun vähän liian myöhään. Olen aika sissi jatkamaan töiden tekoa ja harrastamista, vaikka hengästyttää ja väsyttää. On vaikea erottaa raudanpuuteanemiaan liittyvä väsymys muusta krooniseen sairauteen liittyvästä väsymyksestä. Tai no, olen joskus yksinkertaisesti vain tyhmän sisukas enkä myönnä ajoissa olevani oikeastaan aika puhki.

Jotta raudan tiputtelu ei sujuisi liian helposti, olen vuosien saatossa herkistynyt kahteen kolmesta markkinoilla olevasta suonensisäisestä rautavalmisteesta. Yhdestä saan kuumereaktion ja kovat lihaskivut ja toisesta nivelkipua. Onneksi on olemassa se kolmas, joka toistaiseksi sopii, kunhan muistan ottaa gramman parasetamolia infuusion yhteydessä.

Haagissa minulla oli aivan ihana vakihoitaja, Hanny, jonka kanssa ehdin 13 vuoden aikana jutella kaikenmaailman (mies)asiat odottaessani infuusiopussin tyhjentymistä ja juodessani kahvia. Hannyn aikataulu oli hyvin joustava, ja sain sovitettua tiputukset muiden aktiviteettien lomaan. Muutettuani Utrechtiin kaksi vuotta sitten jäin kaipaamaan Haagista eniten juuri häntä. Täällä Utrechtissä olen yksi ison yliopistosairaalan potilaista ja touhu on paljon anonyymimpää. Lääkärikin vaihtuu koko ajan.

Pääsin onneksi tällä kertaa oikein mukavan ja ymmärtäväisen naislääkärin vastaanotolle. Hän lähetti minut suoraan ensiapuun ja osastolle punasolutippaan, jotta oireet vähenisivät ja saisin vähän energiaa selvitä muutaman päivän vauvan kanssa yksin avomiehen ollessa Amerikassa. Ehdin vuodattaa pari hätäkyyneltä, koska minulla oli vauva matkassa enkä ollut valmistautunut viettämään koko iltaa sairaalassa. Onneksi vauvan vakihoitaja pääsi tulemaan sairaalalle pitämään huolta pikkuisesta.

Seuraavan viikon rautainfuusio sujui helposti tunnissa samalla kun vilkuilin päiväosaston (dagbehandeling, holl.) kauniita kattotiiliä. Kun neula oli paikoillaan ja olin kertonut hoitajalle ne standardijutut Suomesta – vaikea kieli, kylmä ilma, kaunis maa – sain puoli tuntia omaa aikaa kännykän kanssa. Kahvikin oli ilmaista ja minulle tarjottiin keksejä. Valitettavasti tämä huuma oli kertaluontoista, sillä seuraavalla infuusiokerralla pari viikkoa myöhemmin resepti oli hukassa ja hoitaja ulalla.

Olen kiitollinen siitä, ettei minun ole tarvinnut aloittaa muuta lääkitystä enkä ole joutunut sairaalaan vauvan ensimmäisen vuoden aikana (*kop kop*). Olen siis pystynyt imettämään. Olen myös ylpeä siitä, että olen jaksanut nämä viime kuukausien katkonaiset yöt. Olen ollut välillä tosi väsynyt mutta en kuitenkaan ihan naatti. Jaksan, koska minusta on niin ihmeellistä, että sain vielä tulla äidiksi kaiken tämän sairastelun jälkeen. Tätä kirjoittaessa olokin on jo parempi kahden rautainfuusion ja ihanan rentouttavan syysviikonlopun jälkeen. Kyllä tämä tästä.