En lupaa mitään. Paitsi.

Lähdin tähän vuoteen ilman lupauksia.

Viime vuodelle minulla oli muistaakseni yksi tavoite: herkkujen vähentäminen + liikunnan lisääminen = painonpudotus. En onnistunut pysymään reippailu- tai ruokailusuunnitelmissani alkuunkaan, mutta olen kuin ihmeen kaupalla viisi kiloa kevyempi kuin vuosi sitten tähän aikaan. Ehkä siksi, että sairastin vuoden aikana noin kymmenen virustautia?

Olen kuitenkin luvannut itselleni työmielessä joustavamman vuoden. Kerroin ennen joulua pomolleni vähentäväni työtuntejani ja irtisanoutuvani ihan piakkoin, koska olen tullut siihen tulokseen, että kolme kertaa viikossa Utrechtistä Haagiin matkustaminen on liikaa minulle ja meidän perheelle.

Niinpä olen ollut eilisestä lähtien valtion virkamies vain 14 tuntia viikossa. Jatkan näin enintään siihen asti, kunnes työnantaja löytää paikalleni Sadun kloonin, niin kuin hän asian imartelevasti ilmaisi. Olen sitä mieltä, että heidän kannattaisi hankkia paranneltu versio, Satu 2.0. Minusta voisi korjata vielä pari bugia.

Tein päätöksen vakiviran jättämisestä ennen kuin olin ihan varma, onko minulla tarpeeksi muita töitä. Asiat kuitenkin järjestyivät; irtisanouduin eräänä maanantaina ja tiistaina sain kuulla, että minulle oli myönnetty apuraha väitöskirjaopintojani varten. Sain myös tähän vuoden alkuun lisää projektihommia yksinyrittäjänä, ja minua pyydettiin vielä pariin terveydenhuollon tilaisuuteenkin miettimään asioita potilaan näkökulmasta.

Uuden työtilanteen takia pistimme avomiehen kanssa raha-asiat Exceliin ja laadimme tälle vuodelle budjetin. Meille on tulossa ikimuistoinen vuosi, jos pysymme terveinä ja pystymme toteuttamaan hää- ja matkasuunnitelmamme. Vuoden alun tosin vietimme kinastelemalla turhista asioista, kunnes totesimme parin päivän päästä  kinastelevamme turhista asioista. Muun aikaahan me olemme kuin kaksi kuhertelevaa pulmusta.

Postikyyhkyn elämä vaikuttaa vähemmän ruusuiselta: saksalaisen Secret Santani jo kauan ennen joulua lähettämä joululahja ei ole vieläkään saapunut. Se vei viimeisenkin uskoni Hollannin postinjakelujärjestelmään ja joulupukkiin. Onneksi Luxemburgin Aino sentään sai minun lähettämäni paketin ja kirjoitti siitä hauskan jutun.

Talvikuulumisista ei tietenkään onnistu kirjoittamaan käyttämättä sanoja räkä ja yskä, snot en hoest. Tätä kirjoittaessani olen toipumassa talven noin viidennestä viruksesta ja silmiäni painaa megalomaaninen univelka, joka johtuu siitä, että olen jo muutamana yönä yrittänyt helpottaa yskivän taaperon oloa. Tänä aamuna hän viimein ilmoitti voivansa paremmin.

Samana päivänä kun tämänkertainen flunssa alkoi, löin räkäisen pääni sisäänrakennetun jääkaappimme avoimen oven alakulmaan. Olin avannut jääkaapin oven ja unohtanut sulkea sen ennen kuin kumarruin poimimaan lattialle pudonneet mustikat ja pyrin sitten takaisin pystyasentoon. Isku oli melkoinen, joten katsoin parhaaksi käydä näyttämässä kuhmua ja naarmua omalääkärillemme. Onneksi ihmisellä on kallo, hän tokaisi ja vakuutti pääni luiden olevan ehjät. Aivovaurion todennäköinen puuttuminenkin varmistuisi seuraavan vuorokauden kuluessa.

Se tietopa helpotti. Not. Sain myöhemmin päivällä pahoinvointikohtauksen ja kävin vielä päivystyksessä. Siellä kohtaamani tumma mieslääkäri oli ymmärtäväinen, teki neurologiset testit ja sanoi, että voin turvallisin mielin mennä kotiin lepäämään. Pahoinvointi johtui luultavasti virustaudista ja säikähdyksestä. Hollannin toimivan terveydenhuoltojärjestelmän ja taksikyytien ansiosta olin takaisin kotisohvalla jo vajaan tunnin päästä siitä, kun soitin päivytykseen.

Pääni on nyt kunnossa entisellään ja olen valmiina treffi-iltaan avomiehen kanssa. Meillä onkin kaikenlaista mielenkiintoista suunniteltavaa – tarkoitus olisi syksyllä luvata rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisissä, in voor- en tegenspoed.

Se tuntuu paljon houkuttelevammalta sitoutumukselta kuin mikään liikuntaan tai ruokailuun liittyvä lupaus.