Vuoden viimeiset päivät: 14. joulukuuta
Heräsin aamukuudelta piilarit silmissä ja eiliset vaatteet päällä. Siitä voi päätellä edellisen illan energiatason.
Koska minua myös hengästyttää ja jalkojani särkee, laitoin aamulla sähköpostiviestiä sairaalalle. Pyysin päästä verikokeisiin selvittämään, onko anemia pahentunut. Sain tunnin sisällä vastauksen: labralähete odottaisi minua seuraavana päivänä ja päiväosastoltakin oli jo varmuuden vuoksi varattu paikka rautatiputukseen. Voiko tämän parempaa palvelua toivoakaan?
Istuin kuusi tuntia putkeen kokouksessa trooppisessa kokoushuoneessa ja olin sen jälkeen aivan valmis juomaan pari pikkuolutta kahden työkaverini läksiäisissä. Hollantilainen pieni tuoppikoko, fluitje (~2 dl), on juuri sopiva tällaiselle alkoholia vain vähän nauttivalle ihmiselle.
Lähdin kotiin ennen puolta seitsemää. Minulla oli kova ikävä taaperoa. Luin junassa taas pari blogijuttua jostain barometristä, jonka mukaan moni nuori suomalainen ajattelee, että elämä loppuu lasten saamiseen.
Hassua. Minä nimittäin koin mielenkiintoisen työpäivän ja sitä seuraavan pienen juhlan jälkeen päivän huippuhetken nukuttaessani taaperoa: pitkän hiljaisuuden jälkeen pinnasängystä alkoi kuulua hollantilainen joululaulu ”o denneboom, o denneboom”.
En olisi sillä hetkellä halunnut olla missään muualla kuin juuri siinä; pimeässä ja viileässä lastenhuoneessa vierelläni tyytyväinen, uuden laulun oppinut kaksivuotias.
Maar je krijgt er zoveel voor terug, sanoo hollantilainen – sarkastisesti tai tosissaan – ja tarkoittaa, että oman lapsen hoitoon liittyvä uurastus palkitaan runsaalla kädellä.
