blogi

IBD, j-pussi ja raskaus

IBD-viikon viimeisen päivän kunniaksi jaan oman kokemukseni raskaudesta IBD-potilaana ja j-pussilaisena. Tämä on tosi henkilökohtainen kirjoitus. Haluan kuitenkin julkaista tarinani, koska sen onnellinen loppu saattaa rohkaista muita, joille aihe on ajankohtainen.

Minulta poistettiin vuonna 2000 vaikeahoitoisen haavaisen paksusuolentulehduksen takia (ihan) koko paksusuoli. Samassa leikkauksessa minulle rakennettiin ohutsuolesta ns. j-pussi. Tietoa leikkauksista löytyy täältä.

Olin jo melkein nelikymppinen, kun tapasin nykyisen avomieheni. Tiesimme aika pian, että haluaisimme lapsen. Minua kuitenkin pelotti, koska olen kroonisen sairauden takia usein tosi väsynyt. Minulla ei ollut minkäänlaisia harhakuvia lapsen hoidosta – tiesin, etten ehtisi ainakaan ensimmäisinä vuosina levätä tarpeeksi. Halu tulla äidiksi oli kuitenkin kova ja olin varma siitä, että yhdessä avomiehen kanssa selviäisimme raskaimmistakin päivistä ja öistä. Juttelimme – ja juttelemme – asiasta paljon, koska meidän on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, että saan tarpeeksi lepoa ja pysyn mahdollisimman terveenä.

Ennen ihanan vauvamme syntymään johtanutta raskautta sain kaksi kertaa keskenmenon. Tulin molemmilla kerroilla viikolla 7 tosi kipeäksi: j-pussi tulehtui ja keskenmenokin tapahtui samassa vaiheessa. En tiedä, oliko näillä kahdella asialla tekemistä keskenään. Voi olla puhdasta sattumaa, että tulehdus aktivoitui juuri tuossa vaiheessa hormonien takia. Ja varhaiset keskenmenothan ovat yleisiä, varsinkin tässä iässä.

Tässä onnistuneessa raskaudessakin sairastuin pussiittiin eli j-pussin tulehdukseen viikolla 7. Samaan aikaan alkoi raju raskauspahoinvointi. Olin tosi kipeä. Öisin heräilin vessaan useita kertoja. Päivisin makasin pystymättä mihinkään. Jopa keittiöön astuminen oli joinakin päivinä liikaa, koska en kestänyt ruuan hajua. Oksentelin ja olin täysin poissa pelistä. En usko kuitenkaan, että raskauspahoinvoinnilla oli mitään tekemistä kroonisen sairauden kanssa. Oli varmaankin vain huonoa säkää, että kärsin siitäkin.

img_2795

Raskausajan ruokavalio, kun mikään ei maistu.

Sairaalan ensiavussa minua pompoteltiin gynekologin ja sisätautilääkärin välillä, eikä kumpikaan ottanut valituksiani täysin tosissaan. En ollut gynekologin mielestä tarpeeksi pahoinvoiva kun taas sisätautilääkärin mielestä suurin ongelmani oli raskauspahoinvointi. Otin epätoivoisena yhteyttä edelliseen sairaalaani, jossa minut määrättiin heti j-pussin tähystykseen. Tähystys tehtiin vahvan opiaattikipulääkkeen voimalla ja oli selvää, että jotain lääkehoitoa oli saatava, koska pussi oli aivan tulehtunut.

Siinä vaiheessa oltiin viikolla 10 ja minä olin ihan varma, ettei raskaus voi päättyä hyvin näissä olosuhteissa. Sain prednisoloni-reseptin ja aloitin päiväannoksella 40 mg. Minua huolestutti kovasti prednisolonin käyttö raskausaikana, mutta tajusin itsekin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja, koska olin niin kipeä.

Muistan, että otin ensimmäiset tabletit torstaiaamuna. Jo seuraavana päivänä pahoinvointi oli tipotiessään ja pussiittikin parani tosi nopeasti. En tiedä, oliko raskauspahoinvoinnin häviäminen prednisolonin ansiota vai sattumaa.

Vihdoinkin pääsin nauttimaan raskaana olosta! Olin edelleen huolissani lääkkeiden käytöstä, mutta yritin uskoa lääkärin sanoihin: prednisoloni on vanha lääke ja sitä on käytetty paljon raskauden aikana. Vauvaa seurattaisiin ennen ja jälkeen syntymän. Proviisorina etsin tietenkin käsiini kaiken mahdollisen tiedon. Rationaalinen ajattelu oli kuitenkin vaikeaa, koska raskaana ollessa sitä on oman lääkehoitonsa kohdalla enemmän odottava äiti kuin proviisori.

Minua seurattiin raskauden aikana tiiviisti. Kävin tosi monessa ultraäänessä. Oli tietenkin ihana nähdä pikku vauva ruudulla kerta toisensa jälkeen – se rauhoitti minua vähän.

Raskausviikosta 11 lähtien olin aika hyvässä kunnossa. Prednisoloni antaa energiaa, joten jaksoin taas tehdä kaikenlaista; syödä hyvin, tavata kavereita, laulaakin. Minulla oli tavanomaisia raskausvaivoja, kuten närästystä, mutta ei niistä sen enempää – alkuraskauteen verrattuna ne olivat mitättömiä. Maha pullahti esille nopeasti. Tiedä sitten, oliko se vauvaa vai prednisolonia.

img_3127

IBD-viikon teema on tänä vuonna ”Elinvoimaa taiteesta ja kulttuurista”. 16 viikkoa raskaana ja laulamassa Amsterdamin Concertgebouwssa. Heinäkuu, 2015.

Prednisolonihoidon aikanakaan en ollut mikään supervirkeä odottaja. Esimerkiksi minkäänlaista urheilua en jaksanut harrastaa, mutta kävin kyllä kävelylenkeillä niin paljon kuin jaksoin. Lähinnä keskityin lepäämään ja lueskelemaan blogeja.

Sairauslomalle olin joutunut jäämään jo raskausviikolla 7 ja muutamaa viikkoa myöhemmin työkkärin lääkäri lausui sanat, joita en ikinä enää unohda: Eiköhän unohdeta työt nyt ja huolehdita siitä, että vauvalla on kaikki hyvin. Ikäsi puolesta sinulla ei ole enää montaa mahdollisuutta yrittää uudelleen. Mikä empaattinen enkeli!

Joskus viikolla 19 sain lopettaa prednisolonin ja sain mahdollisiin pussiitin oireisiin metronidatsolipuikkoja, paikallisesti suoraan pussiin. Näistäkään en ollut mitenkään innoissani, varsinkaan kun tietoa käytöstä raskauden aikana tähän käyttötarkoitukseen ei juurikaan ole saatavilla. Käytin niitä kuitenkin jonkin aikaa välttääkseni oireiden pahenemisen.

Loppuraskauden aikana minulla ei ollut muita kuin tavanomaisia raskausoireita. Pussi oli hyvässä kunnossa ja parasta oli se, että hemoglobiinini pysyi hyvissä lukemissa aina siihen asti kunnes imetys väheni vauvan ollessa noin kahdeksan kuukauden ikäinen. 15 vuoden aneemisuuden jälkeen tämä oli oikein tervetullut ”sivuvaikutus”.

Tasan vuosi sitten, raskausviikolla 36, kävin valokuvaamossa ikuistamassa leikkausarpisen raskausmahani. Siitä tuli minulle tosi arvokas kuva, jossa yhdistyy monta erilaista tunnetta.

Vauva syntyi keisarileikkauksella kolme viikkoa ennen laskettua aikaa. Kirjoitin siitä aiemmassa postauksessa. Hän on perusterve, iloinen ja temperamenttinen vauva, joka on alusta asti syönyt hyvin, kehittynyt hyvin ja kasvanut käyrillä.

Imetyksen aikana pussi oli tosi aktiivinen, mikä oli varsinkin yöllä tosi ärsyttävää. Se ei kuitenkaan ollut pussiittia, vaan jotain muuta nopeaa toimintaa. Äidinmaitoa riitti vauvalle niin hyvin, että muuta maitoa ei tarvinnut antaa ennen kuin vauva itse alkoi kiinnostua enemmän istuviltaan juotavasta pullomaidosta siinä 8-9 kuukauden iässä.

Imetin vauvaa osittain 11 kuukauden ikään saakka. Minun olisi ehkä ollut hyvä luopua imetyksestä vähän aiemmin, koska olisin oikeastaan tarvinnut lääkitystä pussiittiin. Olin päättänyt, että jos lääkitys alkaa, niin imetys loppuu. En vain millään raaskinut lopettaa imettämistä ennen kuin vauva itse lopetteli.

Minkäänlaisia nestetasapainon häiriöitä en imetyksen aikana oikeastaan huomannut – join kyllä koko ajan paljon ja söin paljon ihania leivoksia ja muuta hyvää. Paino ei ole vielä samoissa lukemissa kuin ennen raskautta, mutta ei minulla kovin montaa ylimääräistä kiloa ole nyt kun vauva täyttää kohta vuoden. Olen ollut onnellinen siitä, etten ainakaan laihtunut liikaa imetyksen aikana, vaan eipä tällä leivos- ja suklaamäärällä kai laihtumisvaaraa olisi ollutkaan.

Imetyksen hiivuttua minulla on taas ollut pussiittia ja anemiaa ja se on tehnyt arjesta välillä tosi raskasta. Onneksi meillä on (maksettua) lastenhoitoapua ja miehen työpaikalla ollaan ymmärtäväisiä.

pa%cc%88iva%cc%88unia

Nuku silloin kun vauva nukkuu. Joo-o.

Vitsailen välillä, että pitäisikö ”hankkiutua” raskaaksi niin saisin anemian taas aisoihin. Jos olisimme nuorempia, saattaisimme vielä harkita.

Tästä kaikesta on jo vuosi, joten voi olla, että olen unohtanut jotain oleellista. Vastaan mielelläni aiheeseen liittyviin kysymyksiin henkilökohtaisesti tai tulevissa blogikirjoituksissa.

Avaathan myös tänä iltana Joulukalenterin päivän luukun.

p.s. Raskausoireiden googlaajille (minäkin olin sellainen): tämän onnistuneen raskauden varhaiset raskausoireet eivät poikenneet mitenkään niiden kahden keskenmenoon johtaneen raskauden oireista. Epäilin olevani raskaana, koska suutuin avomiehelle normaaliakin tulisemmin aivan mitättömästä asiasta.

Tähän loppuun varmuuden vuoksi vielä disclaimer: Blogikirjoitukseni kertovat siitä mitä itse olen oppinut kroonisesta sairaudestani sekä omista kokemuksistani potilaana. Tekstejäni ei ole tarkoitettu neuvoksi enkä vastaa mahdollisista asiavirheistä. Kunkin potilaan tulee aina ensisijaisesti keskustella omasta tilanteestaan hoitavan lääkärinsä kanssa.

Keskustelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Pingbacks & Trackbacks

  1. Joogaharrastus
  2. Oi, sain blogitunnustuksen!
  3. Toka äitienpäiväni