18. joulukuuta – äitiys

Löysin kännykän muistiinpanoista lapseni tokaisuja muutaman vuoden takaa.

Kolmevuotiaana: Nukkumaanmeno oli aikamoista vääntöä tänä iltana – niin kuin se voi olla semmoisena päivänä, kun kolmevuotias on ”vähän” väsynyt, koska on päättänyt skipata päiväunet. Oltiin sitten kuitenkin päästy sänkyyn, eikä tehnyt enää mieli potkulautailla tai luokaa tai lisää talinoita. Pussailtiin vähän ja oltiin (viimein) hetki hiljaa. Ajattelin, että sanon vielä viimeiseksi jotain positiivista ja aloitin: ”Kyllä äiti ymmärtää…” Lause jäi kesken, kun pimeästä kuului tiukka ”Ssht, äiti, minä olen nukkumassa!”.

Kolmevuotiaana: Kerroin lapselle poikkeuksellisesti iltasatua ensin äitin ja sitten isin työpäivästä. Kun pääsin isin työpäivässä kohtaan ”ja sitten isillä oli kokous”, lapsi innostui ja alkoi pommittaa minua kysymyksillä: ”Oliko se oikea kokous? Osasiko se kävellä? Oliko sillä korvat ja suu? Söikö isi sen kokouksen?”

Neljävuotiaana: Sanoin lapselle, että leiki vaan siinä, äiti istuu tässä. Lapsi vastasi ”ai jos minä talvitsen jotain niin sinä olet siinä?”

Aivan varmasti.

Jo seitsemän vuotta, mielellään vielä ainakin viisikymmentä.