Pääsispä laulamaan

En ole laulanut yhtäkään kuoroprojektia yli puoleentoista vuoteen. Outoa, varsinkin kun ajattelee, että olen harrastanut kuorolaulua 7-vuotiaasta saakka ja osallistunut joskus kolmeenkin projektiin yhtä aikaa. Miten tässä näin pääsi käymään?

Viimeksi taisin laulaa toisten ihmisten kanssa silloin, kun kailotin hollantilaisten ystävieni kanssa Finlandiaa omissa häissäni syyskuussa 2019. Se oli yllätysesitys, enkä malttanut olla yhtymättä lauluun.

Häiden jälkeen lähdimme kolmen kuukauden matkalle Pohjois-Amerikkaan ja Havaijille, ja kotiin palattuamme nelivuotias aloitti koulun. Olin siksi rauhoittanut viime vuoden pari ensimmäistä kuukautta ja kieltäytynyt kaikista lauluprojekteista. Tuntui, että oli tärkeää olla paljon kotona silloin, kun lapsi käy läpi isoa elämänmuutosta.

Ja sitten. No, tiedämme, miten kävi ryhmäkokoontumisille maaliskuussa 2020.

Kroonisen sairauden ja tartuntariskin takia katsoin parhaaksi perua viime vuonna nekin kuorohommat, jotka pystyttiin järjestämään koronarajoituksista huolimatta. Harjoittelemme nimittäin Amsterdamissa, ja koska en ole ajanut autoa yli kymmeneen vuoteen, olisin joutunut matkustamaan julkisilla. Liikaa riskejä.

Suurin osa projekteista on peruttu kokonaan. Missasin ainakin Duruflén Requiemin Amsterdamin ihanassa Orgelparkissa ja Fauré-projektin naispuolisten kuoroystävieni kanssa. Ja olihan minulta marraskuussa 2019 tosiaan mennyt sivu suun esiintyminen Hollannin telkkarissakin, kun silloin oltiin Havaijilla. Bachin jouluoratorion peruuntuminen kirpaisi kaikista eniten.

Hollannissa eivät (amatööri)kuorot ole saaneet harjoitella moneen kuukauteen. On ikävä.

Minulla on monta läheistä ystävää, joihin olen tutustunut laulamisen yhteydessä. Joidenkin kanssa olen laulanut säännöllisesti melkein 20 vuoden ajan – siitä asti kun liityin Hollannissa ensimmäiseen kuorooni. Moni meistä veteraaneista laulaa useammassa eri ryhmässä, joten normaalitilassa törmäämme toisiimme jatkuvasti.

Kaipaan laulamista monesta syystä.

Se on minun ikioma harrastukseni, jonka parissa irrottaudun oikeasti perhe-elämästä. Kotiin palatessani olen iloinen ja energinen. Jaksan kaikkea ja kaikkia paremmin.

Ikävöin

… sisäpiirin vitsejä, nuottikirjoihin raapustettuja hassuja juttuja, kollektiivista naurukohtausta, kun jotain huvittavaa tapahtuu.

… yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Hei vitsi, me ollaan hyviä!

… kylmiä väreitä, kun joku pätkä musiikkia on niin kaunista, että koko keho reagoi.

… syvän lauluhengityksen aiheuttamaa rentoutumista ja laululihastyön vapauttamia endorfiinejä.

… tenoreiden hassuja juttuja ja bassojen huonoja vitsejä.

… konsertteja edeltävää jännitystä, joka saa meidät vähän liian hilpeiksi.

… jopa kertakäyttömukista tarjottua, termarissa liian pitkään seisonutta kahvia ja jonkun äidillisen tyypin (yleensä alton) tuomia keksejä.

Parempia aikoja odotellessani haaveilen kuoroprojektin järjestämisestä tässä meidän nurkilla. Harjoittelisimme holvikellarissa ja voisimme tauolla istuskella kanavan rannalla katselemassa veneitä. Projekti kestäisi muutaman harjoituksen verran ja huipentuisi konserttiin yhdessä Utrechtin keskustan komeista kirkoista.

Tänä aamuna olen fiilistellyt kuuntelemalla netistä löytyviä konserttejamme:

Pari osaa Brittenin Ceremony of Carolsista vuodelta 2014

Bach-konserttimme Amsterdamin Concertgebouw:n isossa salissa heinäkuussa 2015

Finlandiaa Temppeliaukion kirkossa hollantilaisten kanssa kesäkuussa 2014. Suomen-matkan koko matkakertomus löytyy täältä.

Ja sitten tietysti se ihana joulukonsertti Utrechtin tuomiokirkossa.

Saatoin ehkä tirauttaa pari kyyneltä.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.