Sekalaista höpinää
Minulta lähti mopo käsistä Halifoodilta tilaamani salmiakki-valkosuklaan kanssa ja ajattelin, että vain suomalainen ymmärtäisi. Ison karkkilähetyksen tilaaminen Suomesta on virhe, jos on tällainen madon selkärangalla varustettu herkuttelija kuin minä.
Tämän kuun kahdeksannen päivän jooga olisi ollut Yoga for self discipline, mutta se jäi jostain syystä väliin. Ilmankos. Muuten olen kyllä edelleen joogannut lähes päivittäin.
Lapsella on menossa kuusiviikkoisen kesäloman viimeinen viikko, ja odotamme kaikki kovasti arjen alkamista. Meillä vanhemmilla ei ole ollut lomaa enää pariin viikkoon, joten olemme joutuneet sumplimaan aikatauluja ja tehneet liian vähän töitä. Mutta ehtiihän niitä paiskia sitten syksymmällä.
Tuntuu, että lapsella on ollut ihan kiva loma, vaikka emme olekaan tehneet mitään erikoista. Tai juuri siksi. Hän on kyllä myös innolla menossa takaisin kouluun ensi maanantaina – lapsiparka taitaa kaivata vaihteeksi vähemmän kypsää leikkiseuraa kuin omat keski-ikäiset vanhempansa. Tällä viikolla hän saa vielä viettää muutaman päivän uuden suomalaisen hoitajan kanssa, koska vakihoitajamme on Suomessa (viettämässä kahden viikon karanteenia). Ihanaa, että Utrechtista löytyy lapsirakkaita suomenkielisiä opiskelijoita!
Vähäisistä työtunneista huolimatta olen kirjoittanut väitöskirjaa sen verran ahkerasti, että sain johdannon ja kirjallisuuskatsauksen ensimmäisen version valmiiksi tänään. Alustava pohdinta valmistuu ehkä ensi kuun loppuun mennessä. Koputetaan kuitenkin puuta – tämä ei toistaiseksi ole ollut hyvä vuosi tehdä edes lyhyen tähtäimen suunnitelmia.
Hollannissa oli raskas parin viikon mittainen helleputki. Viimeisen hikisen yön jälkeisenä aamuna olin sitä mieltä, että muutetaan pliis Islantiin. Olen viime päivinä nauttinut sadekuuroista jopa niin paljon, että kävelin sekä eilen että tänään puolen tunnin lenkin vesisateessa.
Päätin muutenkin lähteä kävelylle vähän useammin. Olen sellainen introvertti kotihiiri, että jos minulla ei olisi perhettä, saattaisin hyvin unohtua neljän seinän sisälle viikoiksi.
Vaikka yöllä onkin viileämpää, en ole nukkunut täydellisiä yöunia, vaan heräillyt naapurin koiran haukuntaan, kissojen sähinään, erilaisiin kolotuksiin, sateen ropinaan tai myrskytuuleen. Yhtenä aamuyönä heräsin, koska näin sellaista unta, että minulla oli vastasyntynyt vauva, jonka unohdin ottaa mukaan kahvilasta. Huomasin vasta kotona, että vaunut unohtuivat ja lähdin paniikissa etsimään niitä.
Luin sitten netistä, että ”vauvasta uneksiminen edustaa usein uutta ajatusmallia, kehitystä tai mahdollisuutta kasvaa jollain alueella tietoisessa elämässä”. Selvä. En kuitenkaan uneksi vauvasta. Näin vain unta vauvasta.
Tämän kuukauden liikuttavin hetki oli se, kun unenpöpperöinen lapsi kömpi kainalooni ja sanoi: ”Äiti, sinun lähellä on aina turvallista.” Tunsin onnistuneeni äitinä ainakin vähän, vaikka olenkin usein tyhmä äiti tai dommerd. Meillä on viime aikoina keskusteltu siitä, onko tässä huushollissa ylin päätäntävalta lapsella vai aikuisilla, ja lapsen mielestä olen aina vihainen. Onneksi kuitenkin myös maailman pehmein.
Tällä viikolla minulla on ollut ikävä Suomeen. Toistaiseksi meillä ei ole asiaa sinne, koska joutuisimme kahden viikon karanteeniin. Enkä edes uskaltaisi vielä lentää tai varsinkaan viettää aikaa lentokentillä. Se harmittaa. Ehkä ensi vuonna?
Olen unelmoinut omasta pienestä, Suomessa sijaitsevasta asunnosta. Siinä olisi sauna, lasitettu parveke, astiankuivauskaappi ja tiiviit ikkunat, ja voisimme milloin vain mennä sinne oleskelemaan ja nauttimaan (suomalaista suklaata).
