Ei (onneksi) mitään erityistä

Tulin juuri iltakävelyltä, jonka aikana mietiskelin kuluneita viikkoja. Minun on koko päivän tehnyt mieli kirjoittaa, vaikka ei ole mitään asiaa, onneksi. Keskushermostokin on rauhoittunut parin kuukauden takaisen pandemia-ahdistuksen jälkeen. Välillä elämä tuntuu jopa ihan normaalilta.

Kerroin aiemmin, että olin hiihtoloman jälkeen monta viikkoa kipeänä. Toukokuun alkupuolella minulla alkoi vihdoin olla vahvempi olo. Maailma kirkastui, epäilemättä osittain kahden rautainfuusion ansiosta. Aloitin lähes päivittäiset kävelylenkit ja kotijoogan, jota olenkin tehnyt ahkerasti. (Kiitos vaan, Heidi, vinkistä!) Kroppa tuntuu vahvemmalta ja kunto alkaa kohota. Utrechtin historiallinen keskusta on sitä paitsi mielettömän hieno paikka kävellä, varsinkin nyt kun kaduilla on rauhallista.

Lapsi pääsi kaksi viikkoa sitten kouluun ja näytti sulautuvan sinne saman tien. Olemme kotona välttäneet ylenpalttista koronakeskustelua, mutta kertoneet toki tilanteesta sen verran kuin on ollut tarpeellista. Koulussakin virusasioita on käsitelty, ja lapsi osasikin kertoa minulle, että kononavilus on pienempi kuin hiekanjyvä. Kleiner dan een zandkorrel. Opettajat ovat kehitelleet kaikenlaista kivaa; mm. keksineet ripustaa seinälle jokaiselle lapselle oman kirjekuoren, johon pienet saavat jättää viestejä niille luokkakavereille, jotka käyvät koulua eri päivinä (ryhmät on puolitettu 8. kesäkuuta asti).

Koulukavereiden lisäksi olemme tavanneet vain muutamaa ihmistä: lapsi on käynyt tutun hoitajan luona ja viime lauantaina meillä oli mökkivieraina yksi kolmevuotias ja yksi aikuinen. Lapset saivat leikkiä keskenään miten halusivat, mutta me aikuiset pidimme hallituksen suosittelemaa 1,5 metrin välimatkaa. Ikiomia kavereitani en ole nähnyt vielä ollenkaan. Ilahdutin kuitenkin itseäni käymällä kampaajalla ja pedikyyrissä.

Päätin olla osallistumatta kesäkuun lopun kuoroprojektiin, vaikka mieli tekisi lähteä laulamaan ja kyseessä olisi pieni kokoonpano. Haluan ensin katsoa, mihin suuntaan tilanne kehittyy nyt kun koulut ja ravintolat aukeavat. Eräs iäkkäiden ihmisten amsterdamilaiskuorohan sairasti koronan maaliskuussa. Seuraava lauluprojektini alkaisi elokuun lopussa – ehkä sitten?

Teen tällä hetkellä töitä yliopistolla projektipäällikkönä. Koronakriisiin liittyvien kansainvälisten tutkimusprojektien ”ansiosta” meille tuli muutama nopea deadline. Meidän yleensä aika lungi arkemme on ollut varsinaista hässäkkää, kun olemme miehen kanssa yrittäneet saada molempien videopalaverit ja lapsenhoidon aikataulutettua. Parisuhdeaika on kortilla, ja minulla onkin kova ikävä yhteisiä kävelylenkkejämme ja ravintolaillallisia, joiden aikana ehdimme jutella asioista. Tällä hetkellä olemme iltaisin lapsen nukahdettua sen verran väsyneitä, että henkistä energiaa riittää korkeintaan Netflixin katsomiseen.

Onneksi lapsi kuitenkin nukahtaa yleensä rauhallisesti jo klo 19 ja nukkuu hyvin aamukuuteen saakka. Heti herättyään hän avaa sanaisen arkkunsa, joka ei sitten menekään kiinni ennen seuraavia yöunia. Juttua tulee kahdella kielellä. Vitsejä, arvoituksia, mielikuvitusleikkejä, vaatimuksia, kysymyksiä, rakkaudentunnustuksia. Ihan kiva, kröhöm, että koulut alkoivat ja hän pääsee leikkimään muidenkin kuin minun ja miehen kanssa.

– Äiti, tiedätkö? Aivastus lakkaa, jos heilutat nenää ja tanssit.

Vietimme helatorstaina alkaneen pitkän viikonlopun mökillä. Lapsi pääsi takapihan kumialtaaseen pulikoimaan ja nukkui muistaakseni ensimmäistä kertaa elämässään peräti 12,5 tunnin yöunet. Kävimme metsäkävelyllä, ihastelimme naapurin pikkuisia kilejä ja kuuntelimme linnunlaulua. Tietenkin myös riitelimme vähän ja sovimme sitten.

Olen saanut viime aikoina kivaa palautetta useammalta blogini seuraajalta. Jokainen viesti on minulle tärkeä, mutta erityisesti ilahduin siitä, että olen onnistunut antamaan vähän vertaistukea parille muulle kroonisesti sairaalle lukijalle. Aion kirjoittaa aiheesta lisää sitten kun minun ei tarvitse enää juosta tukka putkella lastenhuoneen, keittiön ja työpöydän väliä.

Kesälomasuunnitelmia meillä ei ole. Mökille mennään kyllä, mutta kaikkein eniten kaipaan tällä hetkellä rauhallisia, kokonaisia työpäiviä. Holiday is so 2019.