Koko ajan kotona: torstai
Mietin tässä, jaksanko edes kirjoittaa eilisestä. Se oli suoraan sanottuna paska päivä. Olen selvästi reaktiovaiheessa.
”Huoli alkaa kasvaa ja todellisuus lyö päälle: tässähän onkin vakavasta asiasta kyse”, Elovainio sanoo. – HS, 1.4.2020
Nukuin yön huonosti ja heräsin monta kertaa sydän pamppaillen. Hollannin tehohoitopaikat alkavat täyttyä, niitä luodaan lisää kovalla kiireellä. Koronakriisi tuntui aivan liian suurelta. Pelottaa, että meistä vanhemmista jompi kumpi sairastuu.
Ystäväpariskunta odottaa esikoiskaksosiaan syntyväksi millä hetkellä hyvänsä, ja minua harmittaa se, että he joutuvat aloittamaan uuden intensiivisen vaiheen tällaisessa tilanteessa. Onneksi he itse näkevät kaiken vaaleanpunaisten rillien läpi, niin kuin tuossa tilanteessa kuuluukin.
En päässyt stressin tunteesta eroon koko päivänä. Päätinkin siksi antaa sen jyllätä ja vietin pitkät tovit lapsen kanssa löhöillen. Tein töitä vain kahden videopalaverin verran. Lapsi oli ihan tyytyväinen saadessaan tehdä mitä huvittaa: katsoa lastenohjelmia, maata kainalossani, mönkiä peiton alla, syödä kanssani vähän Fazerin sinistä, leikkiä lohikäärmettä. Itseäni läheisyys auttoi.
Illallisenkin vedimme helpoimman mukaan: paistoimme yhden pakastepizzan ja keitimme ravioleja. Mies sai inspiraation ja teki itselleen sipulikeittoa. Se tuoksui ihanalta.
Illallisen jälkeen lähdimme pienelle kävelylenkille. Koko päivän sisällä ollut lapsi tosin juoksi koko matkan pitkin vanhan Utrechtin katuja ja museokorttelia kiertävää kanavanrataa. Minä sain pitkästä aikaa kävellä käsi kädessä miehen kanssa ja napsia valokuvia.
Liikkeellä oli jonkin verran porukkaa, selvästi vähemmän kuin normaali-iltana. Muutamaa nuorta juoksijaa lukuunottamatta kaikki kunnioittivat hallituksen määräämää 1,5 metrin turvaväliä. Miesparka sai osakseen yhden vihaisen mulkaisun, koska yskähti juuri, kun kaksi pyöräilijää ohitti meidät. Mies yskii pölyallergian takia ympäri vuoden, ja se on tässä tilanteessa vähän hankalaa.
Lapsen nukahdettua vuodatin kaikki huoleni pitkänä monologina miehelle, joka kertomukseni loputtua nousi ylös sängyltä, haki eteisen laatikosta mittanauhan ja mietti, miten isoja ne taulutelevisiot mahtavatkaan olla. En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun. Miehen reaktio oli juuri se, mitä tarvitsin. Kun maailma ahdistaa, mieti kodinkoneiden mittasuhteita.
Luojan kiitos meidän perheessä on vain yksi stressaaja.
Ja onneksi on tämä kaupunki.
