Koko ajan kotona: tiistai
Heräsin erittäin poikkeuksellisesti vasta ennen yhdeksää. Mies oli nukkunut patjalla lapsen huoneessa, jotta koko perhe saisi mahdollisimman paljon unta. Minulla ei ollut kuumetta, mutta Oura-älysormukseni mukaan olin yöllä ollut astetta kuumempi kuin normaalisti (pun intended).
Sain aamiaisen sänkyyn – mikä onnenpekka olenkaan! – ja lapsukainen tuli mylläämään viereeni. Nelivuotiaan kanssa on mahdotonta loikoilla rennosti sängyssä. Huomasin hetken kuluttua, etten ollut ihan kunnossa. Hässäkkä oli liikaa.
Jatkoin löhöilyä itsekseni ja lueskelin uutisia. Ketutuskäyrä oli korkealla. Haluaisin päästä pikkuhiljaa takaisin normaalielämään, mikä tässä tapauksessa tarkoittaisi normaalin karanteenielämän viettoa: töitä, lapsenhoitoa, ruuanlaittoa. Terveenä.
Keksin makoillessani hyvän idean: Albert Heijn -ruokakaupan kotiinkuljetuksessa ei ole vapaita aikoja ainakaan seuraavaan pariin viikkoon, mutta jos ottaa 10 euroa kuukaudessa maksavan ”kuljetusjäsenyyden”, saa varmuudella ruokaa kotiin joka viikko samaan aikaan. Tai niin varmuudella kuin tässä tilanteessa mikään on varmaa. Liityin heti jäseneksi, ja nyt meillä pitäisi olla 22. huhtikuuta alkaen jokaviikkoinen ruokien kotiinkuljetus. Huomiseksi olin onnistunut vielä saamaan normaaliajan toiselta ruokakaupalta.
Meille saapui taas paketti: mies oli tilannut parisänkyymme uuden Van Morgen -peiton ja -tyynyt, ilmeisesti idealla jos on kerran oltava koko ajan kotona niin nukutaan sitten ainakin mahdollisimman mukavasti.
Lapsi kävi välillä antamassa minulle pusun tai kertomassa jotakin. Päivän paras tekosyy tulla makkariin oli tämä: Äiti, olenko minä jo pessyt hampaat? Me ei muisteta.
Yhden maissa mies ja lapsi lähtivät takapihalle. He eivät oikeastaan Hollannin nykyisten rajoitusten mukaan saisi mennä ulos, koska minulla on oireita. Takapihalla ei kuitenkaan ole ketään muita, ja koska he ovat oireettomia, päätimme, että on paras antaa nelivuotiaan kirmata vähän. Takapihalla ei ole edes mitään, mihin lapsi voisi koskea. Paitsi kasveja. Ihmisten ilmoille ei nyt ole asiaa.
Otin läppärin esille ja kirjoitin pari työsähköpostiviestiä. Tykkään kovasti työstäni, ja se auttaa minua pitämään pääni kasassa. Unelmoin parhaillaan oikein pitkästä, yksin vietetystä, kiireettömästä työpäivästä. Saisi paneutua projektinhallintaan, eikä tarvitsisi huolehtia mistään muusta. Aah.
Ennen kahta kävin suihkussa ja siirryin sohvalle lapsen kanssa, jotta mies sai tehdä töitä. Olo oli vähän heikko. Söimme lounaaksi pitaleipiä ja hummusta. Lapsi sai taas katsoa iPadilta suomenkielisiä ohjelmia, todella kauan. Aivan liian kauan.
Tajusimme tänään, että hän oli iPadin ansiosta oppinut laskemaan yhdestä kymmeneen englanniksi. Se vähän lievitti ruutuaikasyyllisyyttäni.
Mikkelissä satoi kuulemma lunta.
Teimme illalliseksi pizzaa pakastepohjista. Pizza oli lähipizzerian herkkuihin tottuneen lapsen mielestä liian kuivaa, vaikka hän oli pizzaa päällystäessämme julistanut olevansa pizzatyttö.
Mies ja lapsi kävivät vielä takapihalla pelailemassa jalkapalloa ennen kuin aloitimme lapsen iltarutiinit: muutama peli Uno Junioria, pari hassua eläinvideota, pyjama, hampaidenpesu, iltapisu, vitsien kertomista sängyssä ja päivän kohokohtien ja huolien kertaaminen. Lapsen mielestä päivässä oli parasta se, että sai olla äitin ja isin kanssa. Suurempia huolia ei kai ollut, koska hän ei tänään jaksanut paneutua asiaan.
Päivänsäde nukahti puoli kahdeksan maissa, ja me vanhemmat teimme loppuillan töitä; minä läppäri sylissä uuden ihanan peiton alla ja mies tietokoneella samassa huoneessa. Hallitukselta tuli tieto, että koulut ovat kiinni vähintään ”kevätloman” loppuun eli meidän tapauksessamme vähintään 11. toukokuuta saakka. Saatoin huokaista pari kertaa ja ehkä jopa kysäistä, miten ihmeessä tätä tilannetta jaksaa niin kauan.
Vaan kyllähän tästä tietenkin selvitään, jos saadaan olla terveinä. Totesimme miehen kanssa, että selvisimmehän me viime vuoden lopullakin peräti kolme kuukautta kolmestaan.
Vakiinnutimme nykyiset iltarutiinimme juuri noiden kolmen kuukauden aikana, ja lapsi oppi vihdoin ja viimein menemään sänkyyn ilman taistelua. Olemme siitä asti nukuttaneet hänet kahdestaan, jos olemme molemmat kotona, ja omakeksimien vitsien kertominen sängyssä on ehkä tärkein osa iltarutiinejamme.
Nelivuotiaan vakiovitsin vapaa suomennos kuuluu näin: Kaksi porkkanaa makasi auringossa. Toinen porkkana kysyi toiselta: Miksi sinä olet noin oranssi? Toinen porkkana vastasi: Koska olen maannut liian kauan auringossa.
