blogi,  elämä alankomaissa,  perhe

Koko ajan kotona: keskiviikko

Heräsin kahdeksan maissa ja varastin hetken omaa aikaa ennen kuin kerroin muulle perheelle olevani hereillä. Olin nukkunut erinomaisen tiiviisti uuden raskaan peiton alla. Älysormus kertoi, että ruumiinlämpöni oli edelleen koholla. Kuumetta ei kuitenkaan ollut.

Vähän myöhemmin lapsi tuli mylläämään viereeni. Tajusin olevani selvästi paremmassa kunnossa kuin eilen, koska jaksoin antaa hänen hyöriä ympärilläni.

Mies teki töitä klo 8.30-10, ja minä tein lapsen kanssa vähän opettajan lähettämiä tehtäviä: riimittelyä ja n-kirjaimen piirtämistä. Kauaa ei nelivuotias jaksanut keskittyä koulutehtäviin, joten ryhdyimme askartelemaan. Lapsi kertoi (käski), mitä minun piti piirtää ja leikata. Minä piirsin, leikkasin ja teippasin. Melkein menetin hermoni, mutta en ihan. Lapsi juoksi vain kerran omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni, kun en heti tajunnut, mitä hän tarkoitti.

Omalääkäri, se miellyttävän oloinen nuorimies, soitti juuri silloin kun olin vessassa. Kerroin hänelle, että olo on parempi. Hän käski tarkkailemaan vointia ja ottamaan yhteyttä tarvittaessa.

Kymmeneltä aloitin Skype-palaverin kahden minulle ennestään tuntemattoman ihmisen kanssa. Olin ajatellut, että telekonferenssiksi muuttuneessa ryhmätyössä menisi korkeintaan kaksi tuntia, mutta vietinkin läppäri sylissä neljä tuntia syistä, joita en hyviä tapoja noudattaakseni ala tässä erittelemään.

Kahdelta päästin miehen töihin ja istuskelin hetken lapsen kanssa sohvalla ennen kuin ryhdyimme rakentamaan Duploilla. Muistin taas, miten uskomattoman laiska leikkijä olen. Tykkään lukea kirjoja, pelata korttia ja vaikka katsella lapsen leikkiä, mutta leikkiin osallistuminen on minusta oikeasti todella tylsää.

Pian oli onneksi aika tehdä ruokaa, jotta ehtisimme syödä ennen miehen klo 17 alkavaa palaveria. Tein vuohenjuustolla täytettyjä paprikoita, uunissa paistettuja perunoita, keitettyjä ja wokattuja ruusukaaleja, mozzarella-tomaattisalaattia ja perheen kahdelle karnivoorille vielä kalapuikkoja.

Lapsen opettaja oli lähettänyt videon. Lähinaapureiden Whatsapp-ryhmässä kyseltiin, miten kaikilla menee.

Lattialla leikkiessäni olin todennut, että meidän on piakkoin pakko siivota – normaalioloissa meillä käy kerran viikossa siivooja, josta olen ikuisesti kiitollinen. Kiitollinen olisin myös kampaajasta, joka minun oli  peruttava maaliskuun alussa sairastelun takia. Nythän kampaajat ovat kiinni toistaiseksi.

IMG_1111
#yesfilter

Pesin pyykkiä ja seurasin vähän uutisia. Juuri ennen kuutta ruokakaupan lähetys saapui. En jaksanut ostokset vastaanottaessani välittää siitä, että minulla oli edelleen pyjama päällä. Jääkaappi oli taas täynnä ruokaa. Vessapaperi, nenäliinat ja vehnäjauhot ovat verkkokaupoistakin aivan loppu, joten ne olivat jääneet pois tilauksesta.

Tämän päivän tekstistä huokuva negatiivisuus johtuu siitä, että olen introvertti, jonka kanssakäymiskiintiö on ylittynyt 200-prosenttisesti. Minua ärsytti liian moni asia. Takapihalla kaljatuoppi kädessä kävelevä naapurin nuori äiti (olisinpa itsekin noin rento). Somessa suosittu sana kiinnostelee. Sporttiset ja hyväkuntoiset Strava-kontaktini (jaksaisinpa itsekin tehdä jotain). Aprillipäivä (kun ei enää muutenkaan tiedä, mikä on totta). Se, että ihmiset, joilla ei ole suolistosairautta, hamstraavat vessapaperia. Vain muutamia mainitakseni.

Turhia ärsytyksiä kaikki, tietenkin. Asiat ovat hyvin, ja sisäinen kuohahtelu kertoo vain siitä, että minun pitäisi päästä kaivautumaan hetkeksi hiljaiseen onkaloon.

Illallisen jälkeen pelasimme taas muutaman pelin Unoa. Ennen nukahtamistaan lapsi kertoi, ettei tykkää nukkumisesta. Hänen mielestään yö on kiva ainoastaan silloin, kun sen saa viettää katselemalla tähtiä ja kuuta. Totesin hänelle, että huomasin kyllä jo neljä vuotta sitten, ettei hän oikein perusta nukkumisesta. Kerroin, että minustakin on ihana katsella yötaivasta ja kertasin vielä unen hyödylliset vaikutukset seuraavan päivän vireystasoon, oppimiseen ja mielialaan.

Lapsen nukahdettua vain hetkeä myöhemmin tunnustin miehelle, etten nyt jaksa tätä karanteenia ollenkaan. Kerroin, että minua ärsyttää. Kanssani jo melkein kahdeksan vuotta elänyt mies ei sanonut juuri mitään, vaan laittoi minulle kupillisen teetä ja pyysi viereensä sohvalle.

Yhdeksältä mies vetäytyi makuuhuoneeseen juttelemaan amerikkalaisen pomonsa kanssa. Jo puoli kymmeneltä minulla oli ikävä sekä lasta että miestä.

Unohtakaa se, mitä sanoin hiljaisesta onkalosta.

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: