Sekalaisia ajatuksia pitkän matkan jälkeen

Matkustimme Yhdysvalloissa 90 päivän ajan. Kotiinpaluusta on nyt noin kaksi ja puoli vuorokautta, ja yhdentoista tunnin aikaerorasitus painaa toden teolla. Tässä ihan tuoreeltaan muutama muisto kotiinpaluun jälkeisiltä päiviltä:

Meidän koti on ihana.

Nukuttaa. Nälkä. Jano. Älkää puhuko mulle.

Nyt vasta uskallan ihmetellä ääneen sitä, ettei kolmevuotiaalla lapsella ollut kolmen kuukauden mittaisella matkalla yhtään ainoaa sairaspäivää. Ei kuumetta, ei mahatautia, ei yskää, ei edes nuhaa.

Olin lähikaupassa maksamassa ruokaostoksia, kun tajusin unohtaneeni pankkikortin pinkoodin. Onneksi minulla oli mukana toinenkin kortti. Kun tarkistin pinkoodin kotona, se ei kuulostanut yhtään tutulta. Toimi kuitenkin. Mitähän muuta olen onnistunut deletoimaan aivoistani?

Postauksen kuva on otettu utrechtilaisessa KEEK-kahvilassa, jossa kävin eilen syömässä toisen aamiaisen. Se oli tarpeen. Aikaerorasituksessa huvittavinta on puun takaa iskevä karhunnälkä.

Kokolattiamattokuukausien jälkeen voisin melkein polvistua suutelemaan omia hygieenisiä ja antiallergisia puulattioitamme.

Että voi kunnon leipä olla hyvää.

Hei, nuo ihmiset puhuu kanssa Hollantia!

Ei kannata menettää toivoa, vaikka joutuu laittamaan keskellä yötä aamupalaa klo 00.03 heränneelle lapselle. Ensi vuonna meillä varmaan taas nukutaan öisin.

Käsi tapailee vessassa käynnin jälkeen vessanpöntön vasemmalla puolella sijaitsevaa vipua, jota ei ole, koska meidän vessa vedetään nappia painamalla.

Sanoinko jo, että meidän koti on ihana?

Istun kahvilassa miehen kanssa. Yhtäkkiä säikähdän: missä lapsi?! Ai niin, kotona hoitajan kanssa.

Nyt on joulukuinen yö, kello on 1.10. Istumme ruokapöydän ääressä. Lapsi syö kuivia muroja ja katsoo iPadilta Laama Laamaa. Mies lukee omalta ruudultaan päivän sanomalehtiä ja minä kirjoitan tätä.

Melkein tasan neljä vuotta sitten heräsin juuri tähän aikaan märässä sängyssä ja rupesin keräilemään tavaroita lähteäkseni sairaalan synnytysosastolle. Siihen verrattuna tämä on ihan helppo yö.