Häitä edeltävän viikon kommellukset

Silloin kun luet tätä, olen toivottavasti päässyt onnellisesti naimisiin ja syönyt tuoreen aviomieheni kanssa palasen red velvet -hääkakkua. Kerron häistä sitten kun olen ehtinyt rauhassa nauttia niiden jälkeisestä tunnelmasta lähimpien kanssa.

Tärkeää päivää edeltävälle viikolle sattui yhtä sun toista pientä haastetta. Olin ajatellut rauhoittaa viimeisen viikon levolle ja henkiselle valmistautumiselle, mutta kaikkeen ei voi vaikuttaa.

Kirjoitan tätä tekstiä torstai-iltana. Huomenna on suuri päivämme, ja haluan unohtaa viikon tapahtumien aiheuttaman stressin – siksi puran sen paperille.

Viime sunnuntaina istuin ravintolassa, kun pianistimme soitti. Hän oli sairaalan ensiavussa, koska oli leikannut keittiöveitsellä sormeensa. En ollut uskoa korviani, kun hän kertoi, että oli jo järjestänyt itselleen sijaisen soittamaan häämarssimme, vaikka hänen rikkinäistä sormeaan ei oltu vielä edes tikattu. Onneksi sormi oli säästynyt vakavammilta vaurioilta! Se on tietenkin miljoona kertaa tärkeämpää kuin meidän häämusiikkimme.

Maanantaina ajattelin laittaa hääkengät jalkaani, jotta ne ehtisivät vähän muotoutua. Kauhukseni huomasin, että toisen valkoisen satiinikengän kärjessä oli iso naarmu. Sitä ei saisi korjattua millään. Kukaan ei ehkä huomaisi kenkiä puvun alta, mutta minä olisin koko ajan tietoinen siitä, että kuljen naarmukengissä. Pistin kengät kassiin ja kävelin hääliikkeeseen kysymään, vieläkö vuosi sitten ostetut kengät voisi vaihtaa. Vaihto onnistui, vaikka kerroin rehellisesti, etten tiedä, olenko aiheuttanut naarmun itse vai oliko se valmistusvirhe. Onneksi en ollut tilannut kenkiä netistä niin kuin yleensä – en olisi millään ehtinyt vaihtaa niitä. Nyt en enää uskalla koskea uuteen kenkäpariin ennen huomista. Turvaudun tarvittaessa rakkolaastareihin.

Tiistaiaamuna saimme aikaiseksi suuren perheriidan. Lapsi kiukutteli, minä hermostuin, mies rauhoitteli, minä hermostuin lisää. Koko päivä oli tahmea ja minä itse äärettömän väsynyt. Toki päivään kuului kivojakin hetkiä, kuten hääkukkien tilaus (miten niin viime tipassa?) ja siihen liittyvä reissu Amsterdamiin. Pääsin hetkeksi jopa hilpeään tunnelmaan huvittavan vähältä piti -tilanteen ansiosta.

Olin päättänyt käydä vahauttamassa kainalot, koska minulla on avonainen hääpuku. Vahaussalongin hollantia ja englantia yhden sanan lauseilla puhuva työntekijä pyysi minua riisumaan kaikki vaatteet. Ihmettelin sitä vähän, mutta olen tottunut siihen, ettei Hollannissa kaikki ihan loogista ole. Makasin laverilla ilman rihman kiertämää, kun täti tuli vierelleni ja kysyi full Brazilian? Onneksi tiedän vahausasioista sen verran, että olin varma, ettei full Brazilian liity kainaloihin millään tavalla. Säästyin tuskalliselta käsittelyltä ja sain, mitä olin oikeasti tilannut.

Keskiviikkoaamuna selvisi, miksi edellisenä päivänä oli kiukuteltu niin paljon: kolmevuotiaalle oli yöllä noussut korkea kuume. Koska minun oli ollut pakko nukkua yksi yö kunnolla, olin nukkunut yksin ja heräsin uuteen aamuun autuaan tietämättömänä lapsen flunssasta. Aamulla, heti lapsen punaiset posket nähtyäni, tajusin tilanteen. Lapsi ei voinut lähteä päiväkotiin, mikä aiheutti omat logistiikkahaasteensa. Olin kuitenkin ennen kaikkea huolissani siitä, ehtisikö lapsi parantua perjantaihin mennessä sen verran, että voisi nauttia häistä.

Loppuviikon sääennustus näytti tältä:

Pisarat tuovat kuulemma onnea, mutta ajattelin, että olisi tosi kiva, jos saisimme otettua pari hääkuvaa ulkona – ilman sateenvarjoa.

Kävin keskiviikkoiltapäivänä lakkauttamassa kynteni, mutta se kynsilakka, jota olin testaillut viime viikkoina ja jonka olin valinnut hääkynsilakakseni, oli yhtäkkiä lopussa. Onneksi on ihan sama, millä lakalla menen naimisiin. Onhan jo suoranainen ihme, että edes tajusin lakata kynnet.

Kun tulin kotiin manikyyristä, lapsi oli huonompana, ja jouduimme antamaan hänelle keuhkoja avaavaa lääkettä, joka onneksi tuntui auttavan. Tässä vaiheessa minua huolestutti aika paljon.

Mies pesi salamyhkäisenä uusia paitojaan ja ripusti niitä kuivumaan. (En edelleenkään ole nähnyt hänen pukuaan.) Olin ehdottanut, että hän veisi paidat pesulaan, jotta säästyisi viime hetken silityssessiolta, mutta hän halusi nyt tehdä sen näin. Yritin olla ajattelematta asiaa, jotta en vaikuttaisi kontrollifriikiltä. Tuolla hän nyt silittelee paitojaan klo 21.41 edellisenä iltana ja minä toivon, ettei silitysrauta tee niihin reikiä.

Ensimmäisten Suomesta tulevien vieraiden lento myöhästyi keskiviikkona puolitoista tuntia Schipholin työntekijöiden lakon takia. Sain Hollantiin tulossa olevalta ystävältäni Whatsapp-viestin:

Hän tarkoittaa tätä. Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin ja ystävät saapuivat! Tällä hetkellä näyttää siltä, että kaikki suomalaisvieraat pääsevät Utrechtiin ajoissa.

Torstain vastainen yö oli raskas. Lapsella oli kuumetta ja vuorotellen kylmä, kuuma ja ähinä. Minä nukuin huonosti – osittain siksi, että hoivasin lasta ja osittain siksi, että huolehdin ja stressasin.

Olen ollut aivan poikki koko päivän, enkä jaksanut enää edes sovittaa hääpukuani viimeisen kerran niin kuin olin aikonut. Onneksi sain sentään sulhaselle laatimani hollanninkielisen puheen valmiiksi ja käännettyä suomeksi niin, että minulle tärkeät suomalaiset vieraatkin pystyvät seuraamaan sitä.

Ehdin nähdä ystäviäni ja sukulaisiani tänään vähemmän kuin olisin halunnut, mutta olen tosi iloinen, että he ovat täällä juhlimassa kanssamme! Tässä vaiheessa minua ei stressaa enää juuri mikään muu kuin lapsen terveys ja tuleva yö. Ja ehkä vähän se, miltä näytän huomenna klo 16.

Kävin juuri vaihtamassa lapsen märät lakanat sen jälkeen, kun hän oli laskenut avonaisen vesipullonsa sängylle. Kaikki hääkamppeeni ovat levällään makuuhuoneessamme, ja olen niin valmis naimisiin kuin tällaisen viikon jälkeen voi olla.

Huomenna unohdetaan kaikki muu ja juhlitaan!