arki,  blogi,  elämä alankomaissa,  IBD

IBD-potilaan viikko: torstai

Kuvaan tällä viikolla arkeani kroonisen suolistosairauden kanssa. Linkit edellispäivien postauksiin löytyvät tekstin lopusta.

Torstai, 25. heinäkuuta 2019

Tälle päivälle oli luvattu vielä kuumempaa säätä kuin eiliselle.

Heräsin puoli yhdeksältä lapsen sängystä, jonne olin taas kömpinyt kuuden maissa. Lapsi on yhtäkkiä (ainakin toistaiseksi) alkanut nukkua heräilemättä kuuteen asti. Halleluja! Kuudelta hän huutelee, ottaa kiinni kädestä ja nukahtaa uudelleen. On ihanaa nukkua aamuun asti kolmen ja puolen vuoden yöheräilyn jälkeen.

Olin valitettavasti nukkunut viimeiset tunnit huonossa asennossa, joten kroppa oli ihan solmussa. Minulla on joka aamu jonkin verran suolistosairauteen liittyviä nivelkipuja, jotka onneksi yleensä häviävät puolen tunnin sisällä. Niiden takia en voi antaa lapsen roikkua käsissäni – varsinkaan aamulla – ja joudun joskus pyytämään apua purkin avaamiseen. Nivelkipuja on tutkittu. Kyseessä ei ole nivelreuma eikä muukaan rakenteellinen vaiva, vaan ilmeisesti vain nivelten reagointi elimistössä jylläävään tulehdukseen.

Olin vähän yllättynyt siitä, että lapsi muisti eiliset mehujäät vasta toisen kerran herättyään. Hän ryntäsi aamupusun jälkeen suoraan pakastimelle ja imeskeli sitten mehujäätään polleana samalla kun kertoi isille eilisen tapahtumia.

Hoitaja tuli tänään jo ennen yhdeksää, mies lähti töihin ja minä siirryin tietokoneen ääreen tekemään töitä.

Kymmeneltä sain tärkeän puhelun: juttelin mahdollisuudesta mennä palkkatöihin ensin vuoden alusta. Tekisin puolikasta viikkoa, ja saisin jakaa tunnit miten haluan, kunhan teen työni. Tarjous on houkutteleva, koska – niin kuin eilen julistin – minulle on tärkeää, että saan suunnitella työaikatauluni itse. Puolikas viikko sopisi minulle hyvin. Katsotaan…

On aina jotenkin hauskaa hoidella nämä puhelut pyjamassa ja kuulostaa silti skarpilta.

Join aamiaisen jälkeen kaksi pulloa urheilujuomaa ja hain vielä kolmannen pullon matkalla kampaajalle, joka onneksi sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä kodistamme. Kävi niin kivasti, että sillä aikaa kun lämpötila kadulla kohosi melkein 40 asteeseen, minä istuin räplättävänä ilmastoidussa kampaamossa.

Luonnonkihara tukka on Hollannissa yleinen ja osataan leikata hyvin, mutta minun on ollut vaikeaa löytää täältä kampaajaa, joka ymmärtää, mitä tarkoittaa ihan kunnolla vaaleat hiukset. Tämänpäiväinen kampaaja tajusi heti mitä tarkoitin, ja sain tukan viimein sen väriseksi kuin halusin. Kampaaja oli muutenkin kiva tyyppi; jututti vähän, mutta antoi minun möllöttää suurimman osan ajasta omassa introverttikuplassani.

Kännykkääni tuli taas viesti lämpöennätyksen rikkoutumisesta. Tänään Gilze-Rijenissä mitattiin peräti 40,7 astetta. Tuleva yö alkoi huolestuttaa minua pikkuisen, koska yön alimmaksi lämpötilaksi oli ennustettu 25 astetta.

Tämän päivän Twitterissä minua nauratti eniten tili, joka julkaisee joka päivä vain yhden sanan sisältävän päivityksen. Siinä kerrotaan, onko Pohjois-Hollannin joissa ja kanavissa niin paljon jäätä, että historiallinen yhdentoista kaupungin ohi/läpi kulkeva melkein 200 kilometrin mittainen luistelukilpailu, Elfstedentocht, voisi toteutua. Tapahtuma on viimeksi pystytty järjestämään vuonna 1997. Tänäänkin, hellepäivänä, tili julkaisi päivityksen: nee (suom. ei).

Menin kampaajan jälkeen lähimuseoon, Catharijneconventiin, juomaan kahvia ja kirjoittamaan tätä tekstiä sekä lukemaan työsähköpostejani. Kun kahvila meni kiinni, en enää keksinyt mitään muuta työntekopaikkaa kuin oman makuuhuoneemme. Ulkona oli aivan järjettömän kuuma.

Kuuden maissa siirryin olohuoneeseen lapsen luo ja päästin hoitajan kotiin. Hoitaja oli tehnyt lapselle ruokaa ja kylvettänyt hänet, joten minulle ja miehelle jäi enää iltapala, leikit, kirjojen lukeminen ja nukuttaminen. Seitsemän maissa minun oli pakko mennä vähän pitkälleen – kuuma päivä oli käynyt voimille ja sydän hakkasi vähän liian villisti.

Nukkumaanmeno uhkasi taas mennä draamaksi, mutta keksin jutun, jonka avulla uhmakohtaus loppui kuin seinään. Sanoin lapselle, että näin tänään violetin krokotiilin. Hän oli aivan ihmeissään, eikä selvästikään oikein uskonut minua. Mutta äiti, krokotiilit on vihreitä. Jatkoimme juttelua eläimistä. Sen jälkeen kun olimme vielä käyneet läpi kaikki Amersfoortin eläintarhan eläimet ja olin esittänyt riiteleväni miehen kanssa siitä, kumpi meistä pääsisi nukutushommiin, lapsi käveli itse sänkyyn. Minä marssin voitonriemuisena perässä.

Yhdeksän jälkeen lähdin käymään lähikaupassa. Ulkona oli edelleen 34 astetta lämmintä. Utrecht on aivan ihana kesäkaupunki, ja tunnelma museokorttelin kaduilla oli sellainen, että minunkin teki mieli hakea kaupasta pari jääkylmää olutta ja mennä miehen kanssa kanavan rannalle katselemaan ohi ajavia veneitä. Mutta koska lastenhuoneessa nukkui arvokas pikkuihminen, hain meille vain muutaman pullon kuplavettä ja menin takaisin kotiin siivoamaan keittiön.

Siitä violetista krokotiilista; törmään siihen oikeasti Twitterissä melkein päivittäin, koska hashtagia #paarsekrokodil käytetään Hollannissa ilmaisuna (terveydenhuollon) turhalle byrokratialle. Käsite on saanut alkunsa hollantilaisen vakuutusyhtiön mainoksesta, jonka juonen voi lukea englanniksi tästä.

Lupasin näyttää taaperolle violetin krokotiilin kuvan heti aamulla todistaakseni, etten huijaa häntä.

img_8315
Lähde: Wikipedia – Paarse krokodil

Lue myös
Maanantai, 22. heinäkuuta 2019
Tiistai, 23. heinäkuuta 2019
Keskiviikko, 24. heinäkuuta 2019

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: