Lähtemisen sietämätön vaikeus
Olin keksinyt monta syytä olla lähtemättä täksi viikonlopuksi Berliiniin. Pelkäsin, että lento tekisi kipeää juuri sairastamani poskiontelotulehduksen takia. Tiesin ikävöiväni lastani. Äitienpäiväkin olisi sunnuntaina, eikä edellinen matkani yksin ollut mikään stressitön kokemus.
Olin kuitenkin varannut lennot ja hotellin, ja avomieskin kannusti lähtemään.
Toissapäivänä jahkailun oli viimein loputtava, koska hotellivarauksen ilmaisen peruutuksen deadline oli menossa umpeen. Päätin matkustaa.
Miksi en jää kotiin, jos lähteminen tuntuu niin hankalalta?
No siksi, että olen tähän ikään mennessä oppinut, että lähteminen on monelle introvertille aina vähän hankalaa. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että kannattaisi jäädä kotiin.
Tähänkin reissuun on hyvä syy: Berliinissä asuva portugalilainen ystäväni on järjestänyt huomiseksi isot 40-vuotissynttärit, joihin on tulossa monia minulle jo kahdenkymmenen vuoden takaa tuttuja ulkomaalaisia proviisoreita.
Olimme ensi kertaa tavatessamme siloposkisia, kansainvälisesti aktiivisia farmasianopiskelijoita. 1990-luvun lopun jälkeen on ehtinyt tapahtua kaikenlaista, mutta jutut ovat edelleen yhtä höpöt ja yhdessäolo hilpeää.
Tänä aamuna en enää ollut ihan varma siitä, että viikonloppureissu olisi hyvä idea. Lapsi oli mielestäni jotenkin kalpea, ja avomieskin nukkunut huonosti. Itse olin jossain vaiheessa yötä kavunnut unissaan vaikeroivan lapsukaisen viereen, josta heräsin kylmissäni puoli seitsemän aikaan. Taaperon täkki oli liian pieni meille kahdelle.
Olin valmis peruuttamaan koko matkan, mutta avomies vakuutteli kaiken olevan hyvin ja saatteli minut ulko-ovelle. Tytär otti tiedon äidittömästä viikonlopusta vastaan rauhallisesti ja pyysi tuomaan tuliaiseksi sammakon, joka sanoo kvaak kvaak.
Oma levoton oloni johtui siitä, että olen kehittänyt lapsen syntymän jälkeen pienoisen lentopelon. Se koskee matkoja, jotka teen itsekseni.
Olisin mielelläni mennyt Berliiniin junalla, mutta kuuden tunnin yhdensuuntainen matka tuntui haukkaavan liian ison osan yhteensä kahden vuorokauden reissusta. Keskivertojunan vessa on sitä paitsi jo ajatuksenakin karmaiseva, ja sitä on suolistosairaan noin pitkällä matkalla pakko käyttää.
Ennen vuotta 2015 en pelännyt ympäri maapalloa matkustellessani yhtään mitään. Vasta sitten kun tulin äidiksi, minusta alkoi tuntua, että olen yhdelle pienelle ihmiselle niin arvokas, että kannattaisi välttää kaikkia mahdollisia vaaroja.
Joskus on kuitenkin ylitettävä katu, käytettävä leikkuuveistä tai käsiteltävä kiehuvaa vettä. Ja otettava matkustukseen liittyviä riskejä, jotta pääsee pitämään huolta ystävyyssuhteistaan.
Istun nyt hotellin aulassa aurinkoisessa Berliinissä ja aion kohta mennä päiväunille. Illalla tapaan ystäväni paikallisessa kasvisravintolassa.
Tunnin mittainen lento meni turbulenssista ja muutaman matkustajan aiheuttamasta viivästyksestä huolimatta hyvin, kun keskityin järjestelemään ajatuksiani kirjoittamalla tätä tekstiä.
Olin jopa hieman huvittunut, koska vieruskaverini – punakarvainen brittimies – nukahti ja säpsähti hereille viiden minuutin välein. Teki mieli sanoa hänelle, että nuku vaan rauhassa, lupaan herättää sinut sitten kun tarjoillaan teetä.
Toivotaan, että loppumatkakin sujuu ongelmitta ja voin palata sunnuntaina kotiin (helpottuneena ja) rentoutuneena. Täällä Berliinissä on odotettavissa ainakin kreisejä tyyppejä, hyvää ruokaa, kuplivaa juomaa, iloisia jälleennäkemisiä ja hiljaisen hotellihuoneen pehmeä sänky, josta aion ottaa kaiken irti.
Hyvä, että lähdin.
