En ollut eilen Utrechtissa

Päätin muutama viikko sitten varata matkan Helsinkiin, ihan yksin. Olin saanut haastattelupyynnön eräältä suomalaiselta julkaisulta, ja varsinkin kuvaus olisi totta kai helpompi hoitaa paikan päällä kuin Utrechtista käsin.

Lähdin matkaan viime lauantaina ja viivyin Helsingissä kolme yötä. Päätin yöpyä tällä kertaa hotellissa, jotta saisin elää omien aikataulujeni mukaan ja nukkua mahdollisimman hyvät yöunet.

Reissuni sai oudon käänteen.

Eilen, kolmantena matkapäivänä, seisoin Stockmannilla katselemassa vaatteita, kun kännykkääni tuli ilmoitus hollantilaiselta sanomalehdeltä: Utrechtin keskustassa oli ammuskeltu. Valahdin kalpeaksi, sydämeni tuntui jättävän pari lyöntiä välistä ja jaloistani lähti voima. Mehän asumme Utrechtin keskustassa!

Ensimmäisenä mietin, missä lapseni on. Tiesin hänen olevan vielä aamupäiväkerhossa, jonka ovet pidetään visusti lukossa. Sitten tajusin, että avomies oli aikonut mennä junalla Amsterdamiin. Onneksi hän oli jo aikaisemmin laittanut viestin, että junamatka oli mennyt hyvin aamun työnseisauksesta huolimatta. Hän ei siis ollut enää Utrechtissa.

Kolmas henkilö, joka tuli heti mieleeni, oli lapsemme hoitaja. Hän oli menossa pian hakemaan lasta kerhosta, ja ehtikin tehdä sen ennen kuin Utrechtin asukkaita kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Hoitaja kävi ruokakaupassa ja meni tyttäremme kanssa meille kotiin loppupäiväksi.

Minulla oli kamala olo. Perusturvallisuuteni oli järkkynyt pahanpäiväisesti, ja olin parin tuhannen kilometrin päässä kaikkein kalleimmasta aarteestani.

Ensireaktioni oli yrittää päästä saman tien kotiin. Tarkistin illan lennot, mutta tajusin onneksi viime hetkellä olla ostamatta ylimääräistä lentolippua. Tuossa vaiheessa kun ei ollut vielä mitään tietoa siitä, mitä oikein oli tapahtunut ja miten tapahtumat vaikuttaisivat joukkoliikenteeseen tai lentokentän toimintoihin. Onneksi en myöskään lähtenyt etsimään kyytiä maanteitse. En olisi Hollannissa varmasti vieläkään.

Aika pian selvisi, että tapahtumapaikka oli keskustan toisella puolella. Tiesin kuitenkin, että rauhoittuisin vasta sitten kun tekijä oli saatu kiinni.

Elimistöni oli ihan sekaisin. Tajusin, että reaktioni oli liioiteltu mutten pystynyt hillitsemään itseäni. Tuntui täysin väärältä olla Helsingissä.

Etsin tietoa netistä ja seurasin tilannetta. Lähetin viestejä hoitajalle, avomiehelle, veljelleni ja ystävälleni. Onneksi avomies oli todella rauhallinen. Hänkään ei rynnännyt saman tien Utrechtiin, vaan teki rauhassa työnsä loppuun ja antoi hoitajan viihdyttää tytärtämme.

Utrechtin keskusta oli kuulemma lähes tyhjä ja leikkipuistokin kiinni. Työkaverini kertoi, että työpaikkamme oli suljettu ja työntekijöitä pyydettiin pysymään sisätiloissa.

Pyörin Stockmannilla pystymättä keskittymään mihinkään. Kävin kahdeksannen kerroksen ravintolassa syömässä lounassushia ja jouduin taistelemaan saadakseni sen alas.

Laitoin Facebookiin viestin, että perheeni on kunnossa, koska olin saanut kännykkääni jo muutamia kyselyitä ystäviltä ja tuttavilta. Minuun otti yhteyttä myös neljä suomalaista toimittajaa, jotka olivat löytäneet minut blogin tai Facebookin kautta. En osannut sanoa mitään Utrechtin tilanteesta – kerroin vain, että olen Helsingissä ja tiedän oman perheeni olevan turvassa.

Päätin käydä hoitamassa sopimani haastattelun olotilastani huolimatta. Kuvaaja ja toimittaja suhtautuivat minuun ymmärtäväisesti, ja saimme hommat tehtyä.

Illalla oli selvää, että tilanne Utrechtissa oli lauennut ja avomieskin oli päässyt turvallisesti kotiin. Lähdin ystäväni kanssa Ysibaariin syömään. Säikähdyksestä oli seurannut minulle harvinainen orastava päänsärky.

Olin kiitollinen siitä, että pääsin juttelemaan ystäväni kanssa oudosta päivästä ja kaikenlaisista muista aiheista. Tiesin, että jos haluaisin, saisin mennä hänen luokseen yöksi. Päätin kuitenkin yrittää nukkumista hotellissa.

Olin myös kiitollinen hoitajalle, joka oli lähettänyt minulle ihania kuvia ja videoita. Soitin avomiehelle ja kuulin, että lapsi nukkui rauhallisesti touhuttuaan koko päivän.

Illalla nukkumaan mennessäni sain hotellihuoneessa vielä jonkinlaisen vapinakohtauksen. Mietin, pitäisikö minun sittenkin lähteä yökylään, mutta päätin napsauttaa lämmityksen päälle, ottaa parasetamolia päänsärkyyn, laittaa villasukat jalkaan, kuunnella rauhallista musiikkia ja tehdä vähän töitä. Muiden asioiden ajatteleminen auttoi.

Valvoin myöhään ja menin nukkumaan vasta sitten kun tiesin, etten enää jaksaisi pysyä hereillä miettimässä päivän tapahtumia. Säpsähdin hereille aamukuudelta mutta onnistuin jatkamaan unia yhdeksään saakka. Pakkasin tavarani ja aloitin kotimatkan.

Nyt istun lentokoneessa matkalla Amsterdamiin ja käsittelen tapahtumia kirjoittamalla. Tunnen säikähdyksen jäljet edelleen kropassani, mutta eilinen irrationaalinen paniikki tuntuu kaukaiselta. Minun perheeni tai läheisenihän eivät olleet vaarassa missään vaiheessa. Ainoa ongelmani oli se, että minä säikähdin ja olin kaukana perheestäni. Äidin tuntema huoli lapsestaan menee rationaalisen ajattelun yläpuolelle.

Utrechtin eiliset tapahtumat ja niihin tahtomattaan osalliseksi joutuneet ihmiset, uhrit ja heidän läheisensä ovat varmasti ajatuksissani vielä pitkään. En kuitenkaan haluaisi pelätä. Utrecht on ihana paikka asua, enkä malta odottaa, että pääsen kohta aurinkoiselle kotikadulleni avaamaan oven pieneen turvalliseen kotiini.

Siellä odottavat ne kaikkein tärkeimmät, ja pidämme toisistamme vähintään yhtä hyvää huolta kuin tähänkin asti. Lapsi ja avomies saavat tänä iltana normaalia tiukemmat halit, ja pidän heidät hetken aikaa enintään käsivarren mitan päässä itsestäni.