arki

9: Nälkäkiukku

Eilen aamulla, kun rauhoittelin kiukuttelevaa kaksivuotiastamme juuri ennen lounasaikaa, en voinut olla hymähtelemättä. Tuttu tunne.

Minulla on voimakas taipumus nälkäkiukutteluun. En esimerkiksi kestä töissä sitä, että kokous venyy ja lounasaika lykkääntyy. Minulla onkin laukussani hätävarana aina jotain pientä purtavaa.

Silloin kun nälkä on iskenyt, on yleensä jo liian myöhäistä esimerkiksi lähteä etsimään kivaa ravintolaa. Mikään ei silloin kelpaa.

Lähimmille ystävilleni ja perheenjäsenilleni tämä ilmiö on tuttu. Olisin välttänyt elämäni aikana monta riitaa, jos olisin pitänyt huolta ruoka-ajoista. Joskus vältinkin; vuonna 1992, kun ryhdyin kiukuttelemaan Tampereen-matkalla, lapsuudenystäväni tunki käteeni banaanin. Syö se!

Näin yli nelikymppisenä omasta ruokailusta huolehtiminen onnistuu vähän liiankin hyvin, ja voin keskittyä taaperon ruoka-aikojen vahtimiseen. Aina kun homma riistäytyy käsistä nälkäkiukun takia ja/tai ruokakaan ei enää maistu liian nälkäiselle pikkuihmiselle, on ratkaisu tämä:

Ensin jotain makeaa suuhun. Verensokeri kohoaa ja elämä kirkastuu.

Keskustelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s