arki

Marrasmaanantai

Lueskelin vanhoja postauksiani ja ihmettelin taas kerran sitä, miten nopeasti parin vuoden takaiset asiat unohtuvat.

Laitetaanpa siksi muistiin yksi maanantai Hollannissa sillä viikolla, kun aurinko nousee vähän ennen kahdeksaa ja laskee viiden maissa.

Heräsin seitsemältä. Olin mennyt jossain vaiheessa yötä taaperon huoneeseen etsimään kadonnutta tuttia ja päättänyt jäädä loppuyöksi lapsukaisen lähelle nukkumaan, koska olin aamulla lähdössä kolmen päivän mittaiselle työmatkalle. Meillä on taaperon huoneen lattialla aina öisin mukava patja, täkki ja tyyny tällaisia tilanteita varten.

Nousimme taaperon kanssa ylös sängystä vasta puoli tuntia myöhemmin. Taapero tulee joka aamu minun ja/tai avomiehen kainaloon ja on kauan hiljaa – olemme vain ja nautimme toistemme läheisyydestä. Tämä aamuköllöttely on lempihommaani ja ehdottomasti prioriteettilistani kärjessä.

Herätimme avomiehen ja söimme aamiaisen kaikessa rauhassa. Taapero sai katsoa samalla lastenohjelmia.

Veimme roskapussit kadulle, josta ne noudetaan kätevästi maanantaisin ja torstaisin. Keskiviikkoisin haetaan paperi. Lasinkeräyspisteetkin ovat lähistöllä, mutta muovin kierrätys on Utrechtin keskustassa hankalaa.

Arvioin ajankulun väärin, joten minulle tuli yhtäkkiä kamala kiire. Yritin tehdä aamutoimet vielä nopeammin kuin yleensä eli reilusti alle kymmenessä minuutissa. Kylpyhuoneessa iso hiusainepurkki alkoi kuitenkin vuotaa pesupöydän laatikosta lattialle, ja jouduin käyttämään osan kallisarvoisista minuuteista tahman siivoamiseen.

Kun olin valmis, ryntäsin kadulle aivan liian painavan matkakassin kanssa ja huomasin, että sataa vettä. Onneksi bussi sattui tulemaan juuri samalla hetkellä, joten ehdin kuin ehdinkin raiteelle minuuttia ennen junan saapumista, hengästyneenä ja hikisenä.

No, aamun löhöily taaperon kanssa oli ollut kaiken hössötyksen arvoista.

Juna lähti varttia vaille yhdeksän kohti Driebergen-Zeistin asemaa. Siellä minua odotti edellisenä iltana Whatsappin kautta buukkaamani taksi. Alle puoli tuntia myöhemmin olin jo painamassa kahvikoneen nappia kongressihotellin aulassa.

Olin ihan ihmeissäni siitä, että taksin saattoi tilata näin kätevästi. Vielä muutama vuosi sitten oli harvinaista, että taksissa sai maksaa kortilla, puhumattakaan mistään sähköisistä taksintilaustoiminnoista. Hollannin taksisysteemi on kai viimein saapunut 2000-luvulle.

Kolmipäiväinen kurssi pidettiin kongressihotellissa metsän keskellä. Törmäsin heti ensi minuuteilla kulttuurieroihin: hollantilaiset kurssilaiset hakeutuvat välittömästi toistensa seuraan, vaikka eivät tunne toisiaan. Itse etsin aution sohvaryhmän, jossa sain rauhassa litkiä kahvia ja odotella luentojen alkamista.

Minulle selvisi, että osallistujia oli vain yhdeksän. Introverttinä ensimmäinen ajatukseni oli: apua, en pysty piiloutumaan takariviin. Hyvin minä kuitenkin taas pärjäsin ensimmäisestä säikähdyksestä huolimatta. Kännykkää en kyllä kehdannut räplätä noin pienessä porukassa.

Luennot käsittelivät biologisten lääkkeiden valmistusprosessia ja laadunvalvontaa, ja puhujat olivat todella hyviä. Kuuntelin kaikki luennot suurella mielenkiinnolla ja täysin hereillä. Kysyin jopa muutaman kysymyksen!

Päivän päätteeksi meille tarjottiin illallinen, jonka aikana tutustuin serbialaiseen ja hollantilaiseen naiseen. Sillä aikaa kun illallispöydän toisessa päässä istuva miesjoukko puhui työasioista, me kerroimme toisillemme ensikohtaamisista puolisoidemme kanssa. Juttelimme Tinder-treffeistä, baari-illoista, iskurepliikeistä ja työpaikkaromansseista.

Oli hauska kikattaa ventovieraiden ihmisten kanssa – joskus sattuu pääsemään työmatkalla timanttiseen pöytäseuraan. Kerran minulle kävi näin Rotterdamissa, kun satuin illalliselle helsinkiläisen ja virolaisen naisen kanssa ja nauroin niin paljon, että poskiin sattui.

Olin etukäteen ajatellut viettää rauhallisen illan hotellihuoneessa, mutta pitkäksi venähtäneen luentopäivän ja kolmen ruokalajin illallisen jälkeen olin sängyssä vasta kymmenen jälkeen. Nautiskelin vielä pari tuntia hiljaisuudesta ja siitä, että tiesin voivani nukkua aamulla pitkästä aikaa ainakin kahdeksaan. Iloitsin jo etukäteen hotellin runsaasta aamiaisbuffasta.

Kotona oli kaikki hyvin – lapsi oli viettänyt kivan illan isin kanssa ja mennyt tyytyväisenä nukkumaan. Avomies nautti omasta ajasta ja pelasi luultavasti koko illan taktiikkapeliä, jossa rakennetaan kaupunkeja ja valloitetaan maailmaa.

Kuulin onneksi vasta muutaman päivän päästä, että taapero oli itkenyt vähän äitiä. Jos avomies olisi kertonut asiasta heti, olisin luultavasti tilannut taksin ja karauttanut kotiin keskellä yötä.

Sen verran herkillä tässä edelleen mennään, melkein kolmevuotiaan äitinä.

Keskustelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s