häät

Yllättävä kysymys

Oli heinäkuu ja viikonloppu. Olin tehnyt aamulla kotitöitä sillä aikaa kun avomies ja taapero olivat leikkipuistossa. Kävin vielä ruokakaupassa ja menin sitten taaperon kanssa päiväunille. Iltapäivällä oli tiedossa treffit avomiehen kanssa.

Lapsen hoitaja tuli kahdelta. Olemme hoitajan kanssa hyviä höpöttämään, ja jäin taas kerran suustani kiinni. Oli niin kiva puhua suomea. Avomies hoputti minua. Kun poistuimme kotoa, taapero jäi itkemään äitiä.

Edellisenä päivänä avomies oli sanonut, että haluaisi näyttää minulle jotakin. Yleensä se tarkoittaa sitä, että hän on bongannut kaupungista uuden kahvilan tai erikoisliikkeen, jota menemme yhdessä katsomaan. Minun piti kuulemma ottaa sokkoliina mukaan. Heh, hauska vitsi, aivan kuin kyseessä olisi suurempikin spektaakkeli.

Unohdin koko sokkoliina-asian saman tien enkä muutenkaan kiinnittänyt vaatetukseeni mitään huomiota. Lähdin matkaan arkihellevaatteissa ja Havaianas-sandaaleissa. Treffiemme päätarkoitus on aina pitkä kävelylenkki, joten vaatetuksen mukavuus menee tyylikkyyden edelle.

Kävelimme kohti Utrechtin keskustan ostoskatuja ja poikkesimme avomiehen ehdotuksesta kahville herkullisista suklaaluomuksistaan kuuluisaan Hop & Stork -kahvilaan. Siellä on valoisa takahuone, jossa on pitkä pöytä lehtien lukemista varten. Kysyin avomieheltä, oliko tämä se paikka, jonka hän halusi näyttää. Hän vastasi myöntävästi.

Cappuccinon ja tuplaespresson valmistus kesti yllättävän kauan. Epäilin, että avomies oli tilannut meille jonkin suklaayllätyksen, mutta hetken kuluttua kahvit saapuivat ilman herkkuja. Litkimme juomiamme kaikessa rauhassa, kunnes avomies veti yhtäkkiä taskustaan yhden minun mustista huiveistani ja solmi sen silmilleni sokkoliinaksi.

Olin varma, että saan seuraavaksi eteeni suklaamaistiaistarjottimen ja pelkäsin kuollakseni, että se sisältäisi olutsuklaata, sipulisuklaata, sienisuklaata tai muuta ällöttävää.

Avomies istahti minua vastapäätä ja käski ottaa huivin pois silmiltä.

Edessäni ei ollutkaan kalasuklaata, vaan pieni paketti.

Avomies sanoi jotain tyyliin muutoksen aika… ajattelin, että… wil je met me trouwen? Voi hyvä Kekkonen, hänhän kosi minua! Vastasin natuurlijk, tietenkin.

Rasiasta paljastui kolme ohutta hopeasormusta, jotka sopivat vasempaan nimettömääni kuin valettu. Ei ihme: myöhemmin selvisi, että myyjä oli neuvonut valitsemaan yleisimmän sormuskoon. Olen tässäkin asiassa ihan keskitasoa.

Hymyilin, kyynelehdin ja taisin vähän täristäkin. Kysyin vielä avomieheltä, olinko muistanut sanoa kyllä.

Joimme kahvit loppuun ja yritin tarkkailla, olivatko muut asiakkaat huomanneet mitään. En usko. Olen sen verran häveliäs, että käyttäydyn suurissakin tunnekuohuissa hillitysti silloin (ja vain silloin) kun ollaan julkisilla paikoilla.

Lähdimme taas ulos, ja sain kävellä hetken aikaa ennen kuin minun piti laittaa sokkoliina uudelleen silmilleni. Avomies pyöritteli minua ympäri niin, että menetin viimeisetkin rippeet heikosta suuntavaistostani. Olin melko rauhallinen, koska tiesin, että kosintaa suurempaa yllätystä ei voisi enää tulla.

Kävelimme ehkä viitisen minuuttia. Avomies talutti minua, mutta pelkäsin silti törmääväni johonkin. Pidin oikeaa käsivarttani ojossa ja kyselin jatkuvasti: Onks tässä seinä? Mietin, mitä ohikulkijat mahtoivat ajatella.

Astuimme liikkeeseen, jossa tuoksui naisihmisten hajusteilta. Kuulin iloista pulinaa. Avomies mainitsi hieronnan, mutta epäilin sitä hämäykseksi ja odotin pääseväni manikyyriin. Se olisi looginen jatke sormusasioille ja tulisi tarpeeseen.

Odottelimme hetken aikaa ja sitten minut vietiin toiseen huoneeseen. Sain ottaa sokkoliinan pois.

Edessäni roikkui valkoinen puku, jota olin ihaillut morsiusliikkeen ikkunassa pari viikkoa aikaisemmin. Sovitin mekkoa, joka oli juuri sopiva. Ensimmäinen ajatukseni oli: mutta kun minähän aion kyllä laihduttaa ennen häitä…

Ihmettelin passelia mekkoa. Vasta tässä vaiheessa avomies tajusi, että hääpukuja on erikokoisia. Se näyteikkunassa roikkuva alepuku, jonka avomies oli varannut minulle, oli viimeinen kappale ja sattui vain hyvällä säkällä olemaan minun kokoani.

Meille tarjottiin lasit kuplivaa. Morsiusliikkeen henkilökunta oli aivan ihmeissään; heille tullaan yleensä sovittelemaan pukuja tyttöporukalla ja sessio kestää, kun mekkoja mallaillaan ja kommentoidaan.

Minä sen sijaan en edes halunnut sovittaa muita mekkoja – olin helpottunut, että kaunis pitsinen puku oli sopiva, eikä minun tarvitsisi pähkäillä asian kanssa.

En ole tyttöporukkaihmisiä, joten minulle sopi oikein hyvin tällainen privaattisessio oman avomiehen kanssa. Huomion keskipisteenä oleminen kahdelle ihmiselle oli ihan tarpeeksi tässä vaiheessa.

Liikkeestä poistuttuamme kävelimme vielä hetken ja kävimme sitten syömässä. Projektipäällikön aivoni alkoivat heti muodostaa häistä projektia ja pilkkoa sitä pienempiin osiin, mutta yritin pitää itseni kurissa ja nauttia ensin kaikessa rauhassa romanttisesta yllätyksestä.

Kosinta tuli todellakin aivan puun takaa. Meillä on yhteinen lapsi ja paperiasiat kunnossa. Testamentit on tehty ja raha-asioista sovittu, joten naimisiinmenolle ei ole teknisessä mielessä mitään tarvetta. Avomies on päällisin puolin rationaalinen ihminen, eikä minulla ole avioasioissa mikään erityisen hyvä track record.

Koska olin edellä mainituista syistä melko varma, ettemme oikeasti päädy naimisiin, olen vitsikkäänä ihmisenä kiusannut avomiestä hääjutuilla koko yhteisen historiamme ajan. Hienoon tilaan astuessamme tokaisin aina, että se olisi hyvä paikka viettää hääjuhlaa. Morsiuspukuliikkeen ohittaessamme huokailin, miten juuri tuo mekko olisi niin ihana ja ai että meidän taaperosta tulisi söpö morsiusneito.

Tiesin kyllä, että jos avomies kosisi, vastaisin myöntävästi. Meillä on melkein aina hauskaa yhdessä emmekä ole jälkikasvusta huolimatta kadottaneet yhteyttä toisiimme. Olemme hyvä tiimi ja rakastamme toisiamme silloinkin kun emme ole parhaimmillamme.

Näin ajattelee avomieskin, ja siksi hänelle olikin kaksi päivää ennen kosintaa juolahtanut mieleen, että voisi olla kiva juhlia suhdettamme menemällä naimisiin.

Päästin sisäisen projektipiruni valloilleen heti kosintaa seuraavana maanantaina. Hääpäivä on jo päätetty ja tila varattu. Morsiuspuku roikkuu vaatehuoneessa ja Facebook-status on päivitetty. Utrechtin kaupunkikin antoi meille luvan avioitua.

Kaikki muu on vielä auki – meillä on noin vuosi aikaa järjestellä häitä tämän ihan tavallisen onnellisen arjen keskellä.

Aiomme mennä naimisiin ensi syksynä juuri ennen kuin lähdemme pitkälle matkalle maapallon toiselle puolelle. Häitä seuraa siis kolmen kuukauden mittainen kuherruskuukausi yhdessä pienen tyttäremme kanssa.

Toivon joululahjaksi paljon terveyttä, jotta saamme toteuttaa suunnitelmamme ja tehdä ensi vuodesta ihmeellisen.

img_3601
Kuva: teezily.com

7 Comments

  • Suvi

    Moi Satu,
    Ensinnäkin olipa ihana kirjoitus ja onnea teille kihloista! 🙂
    Halusin laittaa sulle viestiä, kun löysin sun blogin tässä googletellessa. Luin varmaan jokaisen postauksen läpi ja sain sieltä paljon apuja ja vertaistukea omaan tilanteeseeni. Olen 24-vuotias, seurustellut hollantilaisen kanssa noin 5 vuotta. Olemme asuneet yhdessä niin Suomessa kuin Hollannissakin, viimeiset 3 vuotta Suomessa ja nyt 2,5 kuukautta sitten muutettiin takaisin Hollantiin. Aiemmin asuin täällä, kun opiskelin vuoden englanniksi. Nyt teen hoitoalalla töitä ja työkielenä on hollanti. Kieli on tavallaan tuttu, kun sitä on jo niin monta vuotta läheltä kuunnellut ja paikallisten kanssa viettänyt aikaa. Ymmärrän paljon, osaan kai jotenkin kommunikoida, kun olen jollain ihmeen tavalla pärjännyt tuolla töissä tämän 2 kuukautta.. Kielioppi on edelleen melkoinen mysteeri. On kyllä silti melkoista stressiä ja tunnevyöryjä tämä uusi arki aiheuttanut! Välillä on jo luovuttaminen ja uuden työn (englannin kielisen) etsiminen käynyt mielessä, mutta sitten taas toisaalta se olisi takapakkia tälle oppismisprosessille.

    Tuntuu, että mulla olisi sulle vieläkin sata kysymystä kaikesta, mutta päällimmäisenä kiinnostaisi, kuinka kauan sinulla meni että pystyit ilmaisemaan itseäsi tarpeeksi hyvin hollanniksi? ja millaisia fiiliksiä esimerkiksi ensimmäinen vuosi toi? Se ehkä turhauttaa tuolla töissä eniten, että ei pysty antamaan itsestään oikeanlaista kuvaa, tai tutustumaan ihmisiin semmoisena kun haluaisin.. Kirjoitit tuolla aiemmassa postauksessa jotenkin, että tunsit olosi tyhmäksi ja ulkopuoliseksi, ja siksi hiljaiseksi ihmiseksi siinä kahvipöydässä, vaikka oletkin melko puhelias normaalisti.. Mulla on juuri nuo fiilikset töissä! Voi, en malta odottaa että opin itsekin puhumaan hollantia sujuvasti.

    Kiitos jo etukäteen vastauksesta ja tästä vertaistuesta minkä blogisi ansiosta mulle annoit! Tosi mielenkiintoista! Jään ehdottomasti seurailemaan 🙂

    • satu

      Hei Suvi, kiitos paljon viestistä ja kiva, kun löysit tänne! Tosi ihana saada palautetta.

      Voi kuule: Mulla meni 5 vuotta ennen kuin uskalsin edes alkaa yrittämäänkään. Ja sitten menin sairaalaan töihin ja alku oli kyllä kamalaa. Siis ihan itketti ja masensi, kun oli niin tyhmä olo. Olisko mulla mennyt vuosi tai jotain, että se ei ollut niin raskasta enää… en oikein kunnolla muista. Virheitä teen edelleen mutta muuten sujuu nyt 12 vuotta myöhemmin… ja onhan se sujunut jo kauan. Noin sen oppii, kun on pakko.

      Sä oot varmaan nyt just siinä pahimmassa vaiheessa – pure hammasta ja oo ylpeä itsestäsi, kun uskallat siellä olla töissä ja opetella. Ja muista ottaa välillä huumorilla. Kyllä sä sen opit.

      Jos mitenkään jaksat työn ohella, niin joku kielioppitehtäväkirja tai lyhytkin (netti)kurssi on kätevä, kun se kielen rakenne avautuu sitten paremmin.

      Tunnetko muuten suomalaisia täältä? Pääsetkö päästelemään höyryjä välillä suomeksi? 😉

      Laita ihmeessä viestiä, jos tulee kysymyksiä mieleen!

  • Suvi

    Kiitos paljon vastauksesta ja rohkaisusta! Lämmitti kyllä mieltä kovasti, ihanaa että en oo sitten ainoa näiden ajatusten kanssa. Ehkä tämä tosiaan on ihan normaalia, varmaan prosessiin kuuluva vaihe. Ei tarvii siis toivoa menettää! Onneksi sillä huumorilla tosiaan pääsee pitkälle 😉

    Löysin muutama viikko sitten onnekseni erään puolalaisen naisen joka opettaa hollantia, kerran viikossa treffataan! Tvtä yritän myös katsoa ja Netflixissä tekstitykset hollanniksi. Jospa tämä siis tästä pikku hiljaa lähtee!

    Suomalaisia oon myös onneks päässyt tapaamaan ja täällä Groningenissa on aika paljon suomalaisia opiskelijoita. Ihana päästä välillä höpöttelemään ja päästämään niitä höyryjä ilman että siitä väsyy!

    Kiitos vielä ja varmasti laitan viestiä jos jotain mielen päälle tulee 🙂
    Mukavaa viikonloppua!

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Discover more from hollanninsuomalainen

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading