Pyllähdys suomalaiselle koulunpenkille

Aloitin viime vuoden joulukuussa jatko-opinnot Helsingin yliopistossa. Jos terveys suo ja saan päivätyöni ohella koottua julkaisuistani väitöskirjan, minusta voisi tulla FaT eli farmasian tohtori.

Oma terveys, perhe ja perheenjäsenien yleinen hyvinvointi ovat kuitenkin etusijalla.

Heti sen jälkeen kun olin viime vuoden syyskuussa hakenut jatko-opiskelupaikkaa farmasian tiedekunnasta ja aloittanut väitöskirjan puuhaamisen, jouduimme taaperon kanssa puoli vuotta kestäneeseen (in)flu(e)nssakierteeseen. Vuoden lopussa, kun tieto jatko-opinto-oikeudesta tuli sähköpostiini, jaksoin vain vähän hymyillä.

Viirussesongin loputtua olen saanut edistettyä asiaa vähäsen. Ilmoittauduin jopa yhteen pakolliseen workshoppiin, joka järjestettiin viime maanantaina. Lensin Suomeen mukanani väikkäriluonnokseni ensimmäiset 60 sivua siltä varalta, että minulle jäisi reissun aikana luppoaikaa tarkistella tekstiä.

Kuten arvata saattaa, vapaa-aika kului kuitenkin ihan muissa merkeissä – lähinnä ruokaillen.

Minulla on Helsingissä hyvä ystävä, jonka luona sain majoittua. Olin sunnuntaina perillä vasta puoliltaöin, mutta jaksoimme vielä rupatella hetken keittiön pöydän ääressä samalla kun popsin yöpalaksi karjalanpiirakkaa ja lakkajukurttia.

Maanantaiaamuna Meilahden Biomedicumiin vaeltaessani nuuhkin Alppilalle ominaista kahvipaahtimon tuoksua. Se toi mieleeni monta kaunista muistoa 1900-luvun lopulta. Tallasin silloin Helsingin katuja, opiskelin farmasiaa ja nautin elämästä opiskelijatovereideni kanssa.

Olen suorittanut kliinisen epidemiologian opinnot Hollannissa, ja oli kiva päästä nyt tutustumaan Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan ilmapiiriin. Seminaariesitykset olivat mielenkiintoisia, joten pysyin helposti hereillä puoli kuuteen (viini- ja juustotarjoilun alkuun) saakka. Uskalsin jopa kysyä pari kysymystä.

Juttelin kahvitauolla minua huomattavasti nuoremman jatko-opiskelijan kanssa, joka oli kasvanut kaksikieliseksi ulkomailla. Kun itse kasvattaa kaksikielistä lasta, on rohkaisevaa tavata hyvää suomea puhuvia, ulkomailla asuvien suomalaisäitien lapsia.

Kurssin loputtua kävelin yli neljä kilometriä keskustaan ja menin ystäväni kanssa pitsalle Via Tribunaliin. Tilasin uhkarohkeasti keltaisen pitsan, jossa oli savujuustoa. Napolilaistyyppinen pitsa läpäisi kriittisen seulani kevyesti.

Lyllersimme täysine mahoinemme Akateemiseen kirjakauppaan, jossa minulta lähti mopedi käsistä: ostin kuusi suomenkielistä lastenkirjaa. Kun selitin hyllyjen välissä ystävälleni, että simultaanitulkkaan joskus taaperon hollanninkielisiä lempikirjoja suomeksi, takanani seisova mies kysyi minulta, asunko Alankomaissa.

Mies osoittautui Hollannissa kasvaneeksi suomalaisen äidin pojaksi, joka oli opetellut niin hyvän suomen kielen, että pystyi työskentelemään kääntäjänä. Jo toinen rohkaiseva esimerkki kaksikielisyydestä saman päivän aikana!

Ystäväni asunnolle päästyämme höpöttelimme taas puoleen yöhön saakka. Nukuin sitten yhtä soittoa aamukahdeksaan. Olen näköjään viimein oppinut nukkumaan rauhassa, vaikka olen kaukana taaperosta.

Tiistaiaamuna kävin tuhlaamassa rahaa Lindexin syyskuosisiin lastenvaatteisiin ja nauttimassa perinteisen suomalaisen iskenderkebabin. Tarjosin vielä itselleni lähtökahvit puolukkajuustokakulla Fazerin kahvilassa, josta tarttui mukaan myös yksi turkinpippurisuklaalevy. (Se osoittautui myöhemmin kotona suureksi pettymykseksi; en kestä pehmeää syötävää, jonka seassa on kovia sattumia.)

Matkasin oikein tyytyväisenä lentokentälle ja kotiin. Lyhyen opintomatkan aikana olin innostunut väitöskirjajutuista, saanut kipeät pakarat käveltyäni melkein 15 kilometriä yhden päivän aikana ja onnistunut hankkimaan taaperolle kohtuuhintaisen talvihaalarin. Hän saa tulevanakin talvena olla hollantilaisen päiväkodin ainoa lämpimään kokopukuun pukeutunut lapsi.

Epäilen, että minulla on piilevä Helsinki-ikävä. Voisin tehdä useammin tällaisia lyhyitä reissuja nyt, kun lennot Suomeen ovat kohtuullisen hintaisia ja eroahdistus lastani kohtaan alkaa hellittää. Sitten kun taapero ei enää sinkoile joka paikkaan vaan tottelee minua edes vähän, otan hänet mukaan.

Olen antanut väitöskirjaprojektilleni työnimen PhD2020. Saas nähdä. Kaikki tohtorin tutkintoon vaadittavat kurssit ovat kai ainakin nyt pulkassa.

Kukaan ei taaskaan ole sponssannut matkaani; ei Fasu, ei Finski eikä valitettavasti edes mikään kebabravintola. Mistä tulikin mieleeni, että olen mukana järjestämässä Suomalaisen Naisen Päiviä Alankomaihin vuodelle 2019. Kerro ihmeessä, jos haluat lahjoittaa 125 esinettä/herkkua/lahjakorttia/tarjouslipuketta goodie bageihin ja saada näkyvyyttä firmallesi ihanien ulkosuomalaisten naisten keskuudessa!