Kuusi vuotta myöhemmin

9. kesäkuuta 2012

Boston, Yhdysvallat – Herään kiireettömään lauantaiaamuun vuokrahuoneessani Jamaica Plain -kaupunginosassa sijaitsevassa puutalossa. Vuokraisäntäni on lähtenyt koiransa kanssa lenkille jo aamuvarhaisella. Päivästä on tulossa helteinen.

Olen yrittänyt koko viikon saada hommia käyntiin bostonilaisen Brigham and Women’s -sairaalan tutkimusosastolla. Jatko-opintoihini liittyvä puolivuotinen tutkijavaihto on alkanut nihkeästi, koska minua ohjaava post doc on Kiinassa eikä kellään tunnu olevan aikaa yhdelle Hollannista lentäneelle blondille. Olen sentään saanut luettua vähän tieteellistä kirjallisuutta ja palaveroitua sen verran, että minulla on jonkinlainen hämärä idea tutkimukseni aiheesta. Pääsen ehkä ihan pian kirjautumaan tietokonesysteemeihinkin.

Minulla on ikävä Hollantia ja sen asukkaita. Olen saapunut Bostoniin kolme viikkoa aikaisemmin enkä tunne kaupungista ketään muita kuin vuokraisäntäni. Onneksi bostoninhollantilaiset kokoontuvat samana iltapäivänä katsomaan Alankomaiden ja Tanskan välistä jalkapallo-ottelua. Olen aikeissa mennä paikalle leikkimään hollantilaista.

Aamupalan jälkeen menen kuitenkin ensin puolentoista tunnin mittaiselle vinyasatunnille Blissful Monkey -nimiseen joogastudioon. Käyn siellä 4-5 kertaa viikossa. Nautin joogaamisesta kovasti, varsinkin silloin kun en vertaa itseäni ryhmän notkeimpiin amerikkalaisnaisiin.

Syön lounaaksi libanonilaisravintolan ruokalistan annoksen numero 27 (falafelwrap ilman sipulia). Iltapäivällä vedän päälleni mustan mekon ja oranssin huivin ja lakkaan kynteni oranssilla kynsilakalla. Olen valmis kannustamaan Hollannin jalkapallojoukkuetta. Vuokraisäntä naureskelee asulleni.

Lähden Friend Streetillä sijaitsevaan sporttipubiin. Se on aivan oranssina holtsuista. Heineken virtaa ja bitterbal-tarjotin kiertää väkijoukossa. Kaikki näyttävät tuntevan toisensa, enkä kehtaa tunkea juttusille. Joku minua vahingossa töninyt mies pyytää anteeksi, mutta siihen kaikki sosiaalinen kontakti sitten jääkin. Introvertti mikä introvertti – seison seinäkukkasena nauttien kuitenkin kodikkaasta tunnelmasta.

Hollanti häviää pelin. Minua harmittaa se, että sali tyhjenee ja on aika lähteä kotiin. Kello on vasta noin viisi. Jään roikkumaan autioon saliin, vaikka se tuntuu yhtä lohduttomalta kuin pikkukaupungin tanssiravintola valomerkin jälkeen. Olen pettynyt, koska en päässytkään osaksi vuosisadan hollantilaisbileitä niin kuin olin etukäteen kuvitellut.

Juuri ennen kuin meinaan lähteä häntä koipien välissä takaisin metrolle, minua lähestyy sinisilmäinen mies. Oho, onpa kirkkaat silmät, ajattelen. Mies puhuu hollantia. Hän ryhtyy kyselemään minulta nimeäni ja muita henkilökohtaisuuksia.

Lähden miehen ja hänen työkaverinsa mukaan, kun he päättävät jatkaa iltapäivää ruokaravintolassa Faneuil Hallin liepeillä. Ihana puhua hollantia! Yritän syödä edes puolet jättimäisestä pasta-annoksestani.

Illallisen jälkeen sinisilmän työkaveri lähtee kotiin vaimonsa ja lapsensa luokse. Uudella tuttavallani sen sijaan ei ole kiire mihinkään.

Onneksi, koska olen kiinnostunut tutustumaan kirkassilmäiseen herraan vähän paremmin. Minulle on selvinnyt, että mies asuu Hollannissa ja on tullut Bostoniin viikon työmatkalle suoraan Las Vegasissa järjestetystä kongressista. Hän on sinkku niin kuin minäkin.

Juttu luistaa, joten jatkamme iltaa baarissa ja toisessa baarissa ja sillä lailla.

9. kesäkuuta 2018

Utrecht, Alankomaat – On lauantaiaamu. Herään kello kuuden jälkeen keskustakolmiossa. Tuijottelen hetken kattoon ja luen sitten uutisia kännykästäni. Makuuhuoneessa on aika kuuma.

Varttia vaille seitsemän kuulen paljaiden jalkojen läpsytyksen puulattialla. 2,5-vuotias on herännyt ja juoksee omasta huoneestaan minun luokseni. Hän tarttuu minua kädestä ja ilmoittaa, että haluaa mennä olohuoneeseen katsomaan Nijntje-piirrettyjä.

Istutan taaperon telkkarin ääreen ja teen hänelle voileivän, jonka päällä on voita ja appelstroopia. Teen itselleni aamiaiseksi juustovoileipiä, tuoremehua ja kahvia, niin kuin aina.

Puoli tuntia myöhemmin avomieskin kömpii makuuhuoneesta. Onnittelen häntä kuudesta vuodesta. Hän tuijottaa minua sinisillä silmillään ja näyttää vähän hölmistyneeltä ennen kuin tajuaa, mistä on kysymys.

Lueskelemme sanomalehtiä, syömme aamupalaa ja annamme taaperon katsoa piirrettyjä aivan liian kauan.

Yhdeksän jälkeen taapero ja avomies lähtevät musiikkileikkikouluun. Minä juon ensin rauhassa kupin kahvia ja ryhdyn sitten kotitöihin: pyykit, astianpesukone, paperihommat. Maksan laskuja ja printtaan uuden kuoroprojektin nuotit, Bachia ja Byrdiä.

Puoli kahdentoista jälkeen avomies ja taapero tulevat takaisin. Taapero sanoo heti ovella mama, je ziet er mooi uit (äiti, näytät kauniilta). Se huvittaa minua, koska hengailen edelleen kuluneessa yöpaidassa pullonpohjalasit päässä ja tukka yötakussa. Teen taaperolle lounasvoileipiä ja luen ääneen Veera-kirjoja, joissa seikkailee myös Tatu ja Patu.

Puolen päivän maissa taaperon silmä alkaa lupsua, joten vien hänet päiväunille. Hän nukahtaa viereeni protestoituaan ja laulettuaan hetken nukahtamislauluaan. Nousen mahdollisimman hiljaa hänen sängystään (nariseva puulattia!) ja menen kylppäriin leikkimään kauneushoitolaa eli levittämään kasvoilleni Nivean naamarin ja lakkaamaan kynteni. Vietän suihkussa normaalin puolentoista minuutin sijaan ainakin kolme minuuttia.

Löhöilen sängyllä ja kirjoitan blogia sillä aikaa kun avomies tekee jotain tietokoneen ääressä ja taapero vetelee hirsiä. Välillä lastenhuoneesta kuuluu ei ei, kun taapero havahtuu hereille ja ilmoittaa saman tien, ettei halua vielä herätä.

Puoli kolmelta pieni kikkarapää tepsuttelee hymy korvissa luoksemme. Taaperon hoitaja saapuu juuri samaan aikaan. Vaihdamme kuulumiset ja lähdemme sitten avomiehen kanssa kaupungille hoitelemaan asioita ja ostamaan minulle kesämekkoja (omalla rahallani).

Kävelemme keskustan halki Beers & Barrels Harbour -ravintolan terassille juomaan kuplia ja syömään quesadilloja ja juustoranskalaisia. Aurinko porottaa. Katselemme hoitajan lähettämiä videoita ja juttelemme.

Muistelemme kuuden vuoden takaisia tapahtumia ja erityisesti ravintoloita, joissa söimme ensimmäisen yhteisen viikon aikana. Muistan elävästi ne romanttiset illalliset, jotka minun tapauksessani sisälsivät tietenkin nachoja (ekat treffit Newbury Streetillä) ja pitsaa (tokat treffit North Endissä).

Menemme kotiin ruokakaupan kautta. Kello on puoli kahdeksan. Luen taaperolle iltasaduksi Tatua ja Patua. Hän juo iltamaidon, ja väsymysaste näyttää lupaavalta.

Seuraavan tunnin vietämme kuitenkin nukuttaen yliaktiivista pientä ihmistä, niin kuin joka ilta viimeiset kaksi viikkoa. Kesäkuun valo, kostea kuumuus ja villisti sirkuttavat linnut aiheuttavat taaperolle nukahtamisvaikeuksia.

Yhdeksään mennessä perheen pienin on sentään unten mailla ja me aikuiset olemme sen verran puhki, että vietämme illan viimeisen tunnin ruutujemme takana.

Ennen nukkumaanmenoa ajattelen rakasta Ida-mummoani, jonka 109. synttäri tämä olisi ollut. On hauska sattuma (?), että tapasin avomiehen kuusi vuotta sitten mummon syntymäpäivänä.

Hyvän miehen oot löytänä, sanoisi mummo varmaan.