Oli ikävä avomiestä

Avomies oli kolmannen kerran tyttäremme syntymän jälkeen viikon työmatkalla Yhdysvalloissa. Pärjäsimme taaperon kanssa ihan hyvin, vaikka meillä molemmilla olikin välillä kova ikävä.

Hollantiin saapui samaksi viikoksi ennätyshelleaalto, josta olisi ollut kiva nauttia yhdessä. Olisimme käyneet jätskillä ja taaperon nukkumaanmenon jälkeen me vanhemmat olisimme istuskelleet takapihan terassilla hyvin tyytyväisinä kaupunkikotiimme Utrechtissä.

Puhtaasti henkisen kaipuun lisäksi ikävöin sydänkäpystäni erityisen kovasti tietyissä käytännön tilanteissa:

Maanantaina, kun olisin halunnut juoda ruuan kanssa espanjalaista chardonnayta mutta en viitsinyt avata kallista pulloa yhden lasillisen takia.

Tiistaina, kun taapero halusi isin luokse ja tihrusti itkua muistutettuani häntä siitä, että isi on matkalla.

Keskiviikkoiltana, kun olin tehnyt ison annoksen lasagnea, joka on avomiehen suurta herkkua.

Keskiviikkona nukkumaanmenoaikaan, kun jättiläismäiseen (240 x 220 cm) peittoomme piti laittaa uusi puhdas pussilakana.

Torstaiaamuna kello viisi, kun taaperon vaippa oli pettänyt ja hän oli vaipan- ja pyjamanvaihdon jälkeen sitä mieltä, että ei oo enää yö.

Torstai-iltana, kun Suits-sarjan uusi jakso olisi ollut katsottavissa mutten raaskinut katsoa sitä yksin, koska seuraamme sarjaa yhdessä.

Perjantaiaamuna, kun tajusin, että olin edellisenä(kin) iltana mennyt liian myöhään nukkumaan, koska iltauninen avomies ei ollut patistamassa minua sänkyyn.

Perjantai-iltana, kun naapurin kissa puraisi taaperoa ja minä olisin tarvinnut rauhoittelua.

Lauantaiaamuna, kun olisin halunnut keskustella taaperon uusien lenkkareiden väri- ja mallivalinnasta perheemme lastenvaateasiantuntijan kanssa.

Onneksi avomies oli lauantai-iltapäivänä ehtinyt kotiin juuri ennen kuin taaperon vatsatauti alkoi. Ja onneksi se vatsatauti tuli tänä eikä ensi viikonloppuna.

Nyt on toivoa, että kaikki muut perheenjäsenet, joille oksutauti on tulossa, ehtivät sairastaa sen kokonaan ennen kuin lähden ensi perjantaina käymään Dublinissa.