Vauvan lehmänmaitoallergia

Tästä tulee tosi pitkä juttu. Kirjoitan sen purkaakseni parin viime vuoden tunnelmia vauvan (nykyään taaperon) lehmämaitoallergiaan liittyen. Ehkä siellä bittiavaruudessa on joku toinenkin huolestunut äiti, joka saa tästä vähän vertaistukea.

Tyttäremme pulautteli syntymästään asti varsin paljon. Puklua lensi välillä kaaressa, ja hoidimme häntä rätti ojossa. Hänellä oli myös usein kovin tukkoinen nenä. Soitin pulauttelun takia ensimmäisten kuukausien aikana kolme kertaa omalääkärillemme. Hän rauhoitteli minua: jos vauva kasvaa normaalisti, ei asiaa tarvitse sen kummemmin tutkia.

Ja kasvoihan vauva – hän oli aivan ihana pieni Michelin-ukkeli. Jatkoin imetystä ja yritin rauhoittua, vaikka äidinvaistoni sanoi, ettei pulauttelu kyllä ollut ihan normaalin rajoissa. Sitä tapahtui pitkin päivää ja yötä, ruoka-ajoista ja asennosta riippumatta.

Vauvan rinnassa ja mahassa oli myös punaista ihottumaa. Sitä piti lääkärin mukaan rasvata perusvoiteella.

Viiden ja puolen kuukauden iässä päätimme antaa lapselle äidinmaidonkorviketta. Ajattelimme, että olisi hyvä totuttaa hänet saamaan jotain muutakin kuin äidinmaitoa siltä varalta, että joutuisin aloittamaan lääkityksen kroonisen sairauteni takia.

Annoimme hänelle iltasella 100 ml lehmänmaitopohjaista Nutrilonia. Hän joi sen hyvällä ruokahalulla. Parin minuutin kuluttua pullon tyhjentymisestä avomies huomasi vauvan suun ympäristössä ja rinnassa kirkkaanpunaisen ihottuman ja pyysi minua katsomaan.

Vauvan iho näytti sen verran pahalta, että soitin terveyskeskukseen. He käskivät meidän tulla näytille, joten ryhdyin pukemaan vauvalle haalaria samalla kun avomies etsi lähistöltä vapaata vuokra-autoa.

Vauvan olo huononi ja hän alkoi kakoa, joten nostin hänet nopeasti syliini istumaan, vähän etukenoon. Vauva meni veltoksi ja oksensi lattialle. Huusin avomiehelle soita 112 ja sano, että se on allerginen reaktio! Laitoin vauvan kylkiasentoon lattialle ja pysyin ihan lähellä.

Ambulanssi tuli tosi nopeasti ja ensihoitajat olivat ihania. Vauva oli hereillä mutta makasi edelleen lattialla ja oli hyvin väsyneen oloinen. Hoitajat tutkivat vauvan ja päättivät viedä hänet sairaalaan, vaikka akuuttia vaaraa ei näyttänyt olevan.

Minut käskettiin paareille makaamaan ja vauva asetettiin mahani päälle. Meidät köytettiin kiinni toisiimme ja paareihin ja vietiin ambulanssilla lastensairaalan ensiapuun. Avomies tuli perässä, muistaakseni vuokra-autolla.

Ensiavussa odotellessamme vauva oli onneksi jo oma itsensä. Hän tapitti lääkäriä isoilla sinisillä silmillään ja hymyili leveästi. Vauva tutkittiin ja vietiin osastolle, jonne toinen meistä sai jäädä hänen kanssaan. Se olin minä, koska vauva oli edelleen täysimetyksellä. Enkä olisi suostunutkaan lähtemään siitä yhtään mihinkään – olisin tarvittaessa vaikka köyttänyt itseni kiinni vauvan sairaalasänkyyn.

Vauva kiinnitettiin kaikenlaisiin aparaatteihin, jotka pitivät hänen elintoimintojaan silmällä. Varotoimeet olivat tarpeen, koska ei ollut varmuutta siitä, oliko vauva menettänyt hetkeksi tajuntansa vai vain veltostunut sylissäni. Minäkään en tiennyt – muistin ainoastaan sen, miltä veltostuva vauva tuntui. En usko, että unohdan sitä koskaan.

Vietimme sairaalassa kaksi yötä ja pääsimme sitten kotiin perusvoide- ja hydrokortisonirasvaresepti kourassamme. Meitä neuvottiin välttämään lehmänmaitoa siihen asti, kunnes allergia olisi varmistettu altistuksella. Minun ei tarvitsisi ryhtyä maidottomalle dieetille, vaikka imetinkin. Jätin kuitenkin omatoimisesti kaikki ylimääräiset maitotuotteet (kuten jukurtit ja jäätelöt) pois, koska päätin kuunnella äidinvaistoani. Söin kuitenkin maitoa sisältävää ruokaa ihan normaalisti.

Korvikkeeksi saimme Nutrilon Peptiä. Se toimitettiin meille ilmaiseksi suoraan kotiovelle – aikamoista palvelua! Jatkoin imetystä kunnes vauva ryhtyi noin yhdeksän kuukauden iässä itse vähentämään rintamaitoa.

Noin 11 kuukauden iässä imetys loppui, ja pääsimme sattumalta samoihin aikoihin lehmänmaitoaltistustestiin. Sitä ennen vauvan verestä oli testattu lehmänmaidon ja kananmunan vasta-aineet. Lehmänmaitovasta-aineet olivat ylärajoilla, mutta kananmunan testitulos näytti normaalilta.

Koska vauva oli ensimmäisellä kerralla reagoinut lehmänmaitoon niin voimakkaasti, hänelle laitettiin ennen altistuksen alkua infuusioneula valmiiksi vasempaan käsivarteen ja meidän oli jäätävä yhdeksi yöksi sairaalaan tarkkailuun.

Haluaisin tähän väliin ilmaista syvän kunnioitukseni infuusioneuloja vauvoille laittavia hoitajia kohtaan. On varsinainen taidonnäyte pistää neula niin uskomattoman pieneen, liikkuvaan käsivarteen.

Itse testipäivä meni tosi mukavasti, koska sairaalassa oli paljon leluja. Kaikki lapset ja vanhemmat viettivät päivän yhdessä isossa tilassa. Vauva unohti tippaneulan ja sitä ympäröivän tupon nopeasti, tutki leluja ja ryömi toisten lasten perässä.

Hän joi kaiken mitä tarjottiin. Lopun aikaa hän leikki iloisesti tai nukkui päiväunia.

Altistus näytti menevän tosi hyvin, emmekä havainneet mitään oireita. Pääsimme alkuillasta osastolle ja ehdimme jo iloita allergian menneen ohi… kunnes huomasimme vauvan selässä punaisia läiskiä. Voi, mikä pettymys!

Vauva sai saman tien allergialääkettä suoraan suoneen. Positiivista oli se, että allerginen reaktio tuli myöhemmin ja vähemmän voimakkaana kuin puoli vuotta aikaisemmin.

Vietin vauvan kanssa yön potilashuoneessa, jossa oli neljä lasta ja kunkin lapsen vieressä yksi vanhempi retkisängyssä. Huoneessa oli tosi kuuma, eikä huterassa retkisängyssä mahtunut imettämään makuullaan. Joku lapsista oli koko ajan hereillä ja infuusiopumput piippasivat.

Olin valveilla lähes koko yön ja ajattelin silmät kyynelissä niitä oikeasti sairaiden lasten vanhempia, jotka valvovat kipeiden lastensa vieressä kuukausi toisensa perään.

Aamulla juttelin erään toisen äidin kanssa. Hänenkin lapsensa oli aikoinaan viety ambulanssilla sairaalaan. Olimme heti samalla aaltopituudella –  hän tunnisti jatkuvasti jäytävän huolen, jonka moinen säikähdys aiheuttaa. Puhuimme myös siitä, miten turhauttavaa on kun lääkäri ei ota äidinvaistoa vakavasti.

Ehkä kaikki lääkärit eivät tunnista lehmänmaitoallergian oireita? Lehmänmaitoallergiaa esiintyy Hollannissa noin 2-3 prosentilla alle yksivuotiaista lapsista. Noin puolet heistä voi juoda maitoa yksivuotiaana, ja melkein kaikkien lasten allergia häviää viimeistään neljävuotiaana (Lähde: Voedingscentrum.nl).

Tai ehkä meitä huolestuneita pienten lasten äitejä rauhoitellaan joskus vähän turhan automaattisesti miettimättä asiaa sen enempää? Jos minua olisi kuunneltu aiemmin, olisimme ehkä voineet välttää sen, että vauva kärsii kuukausikaupalla kutiavasta ihottumasta, tukkoisesta nenästä ja ylenpalttisesta puklailusta. Mikään niistä ei edistänyt hyvää yöunta.

Nämä allergiakärsimykset eivät onneksi olleet lannistaneet vauvaa. Sairaalakeikan jälkeen luin hänen potilaspapereistaan yhden hoitajan kirjoituksen: vrolijk en avontuurlijk meisje, wil alles vastpakken en vindt alles reuze interessant. Hän oli kuvaillut vauvaamme iloiseksi ja seikkailunhaluiseksi tytöksi, joka haluaa tarttua kaikkeen ja jonka mielestä kaikki on tosi mielenkiintoista. Kaiken jännityksen keskellä ulkopuolisen positiiviset sanat tuntuivat hyvältä.

Kotona jatkoimme maidotonta ruokavaliota. Testailimme hiljakseen (ja jännityksellä) muita tunnettuja allergeeneja, kuten kananmunaa, kalaa, mansikoita ja sitrushedelmiä. Onneksi kaikki muu näytti sopivan. Vähän yli vuoden ikäisenä siirryimme Nutrilon Peptistä soijamaitoon, joka myös testattiin ensin sairaalassa, ihan päiväseltään.

Kahden vuoden ja kahden kuukauden iässä vauva, josta oli tässä välissä tullut taapero, pääsi taas lehmänmaitoaltistukseen. Olisimme halunneet tehdä sen aikaisemmin, mutta sairaalalla oli jonoa, joten meidän ei auttanut muu kuin odottaa kiltisti vuoroamme.

Tällä kertaa infuusioneulaa ei tarvittu, koska vakavan allergisen reaktion riskiä ei pidetty enää kovin suurena. Taapero joi kaiken tarjotun maidon kiltisti, leikki osaston leluilla ja nukkui jopa kunnon päiväunet.

Minkäänlaista reaktiota ei tullut, ei edes myöhemmin illalla eikä seuraavana päivänä.

Pääsin vihdoinkin huokaisemaan helpotuksesta: taaperon lehmänmaitoallergia näytti menneen ohi. Olin niin onnellinen! Iloitsin kaikista niistä kermakakuista, juustovoileivistä ja pitsoista, joita hän nyt saisi maistaa.

Meidän piti vielä testata lehmänmaitoa kotioloissa viikon ajan niin, että aloitimme pienelllä vuorokausiannoksella ja nostimme sen vähitellen puoleen litraan. Kaikki meni hyvin, ja taapero juo nykyään täysmaitoa, jota sairaala suosittelee alle neljävuotiaille lapsille.

On ihanaa, että taaperon ruokavalio laajeni. Maito kun on Alankomaiden (ei nyt sentään virallinen) kansallisjuoma. Laktoosi-intoleranssikin on Hollannissa melko harvinainen, ja maidottomat vaihtoehdot ovat harvassa.

Taapero tokaisee itsekin välillä: saa juoda lehmänmaitoa.

Siitä ensimmäisestä allergiakohtauksesta jäi minulle trauma, jota olen yrittänyt käsitellä tässä parin vuoden aikana. Olen puhunut siitä lääkäreille, ja pyysin heti sairaalassakin päästä kerran psykologin juttusille. Olen maininnut säikähdyksestä ja sen jälkimainingeista joka kerta, kun olemme jutelleet allergialääkärin kanssa.

Hän on suhtautunut panikointiini hienosti ja suostui siksi esimerkiksi testaamaan maapähkinäallergian ihotestillä sairaalassa ennen kuin kokeilisimme pähkinöitä kotioloissa. Äidinvaistoni oli taas oikeassa: ihotesti oli positiinen. Meillä on siksi valitettavasti edessä vielä yksi pelottava allergiatesti.

Vasta sitten, kun pähkinätestikin on ohi, huokaisen lopullisesti helpotuksesta.

(Tämän asian suhteen.)

Tähän loppuun varmuuden vuoksi vielä disclaimer: Blogikirjoitukseni kertovat siitä mitä itse olen oppinut omista kokemuksistani potilaana tai potilaan omaisena. Tekstejäni ei ole tarkoitettu neuvoksi enkä vastaa mahdollisista asiavirheistä. Kunkin potilaan tulee aina ensisijaisesti keskustella omasta tilanteestaan hoitavan lääkärinsä kanssa.