Vuoden viimeiset päivät: 8. joulukuuta

Nukuimme kaikki iltakymmenestä aamuseitsemään ilman yhtäkään yöllistä tutinetsintäsessiota! Voin kertoa, että näin ei tapahdu juuri koskaan.

Olin töissä Haagin toimistossa ja menin kahdelta Suomen suurlähettilään järjestämään Suomi 100 -konserttiin.

Ennen konsertin alkua Alankomaiden hallituksen tervehdyksen tuonut rouva Ankie Broekers-Knol vertasi Alankomaita ja Suomea toisiinsa mm. mainitsemalla, että molemmissa maissa syödään hernekeittoa.

Pysyin aika pokkana koko konsertin ajan, mutta sopraano Laura Pyrrön laulaessa synttärisankari Sibeliuksen laulua Flickan kom ifrån sin älsklings möte poskelleni vierähti kyynel. Siinä laulussa on jotain ihmeellistä.

Kellon lyödessä 16 muunnuin kokkarivieraasta takaisin työssäkäyväksi äidiksi – jouduin poistumaan konsertista juuri ennen viimeistä biisiä, koska minun oli lähdettävä Utrechtiin hakemaan taapero hoidosta. Tilaisuuden alussa tarjotut kuplat olivat siinä vaiheessa jo haihtuneet päästäni ja viimeinenkin tähtisumu karisi räntäsateessa asemalle porhaltaessani.

Huomasin muuten taas, miten vähän suomalaisia tunnen Alankomaissa. Olen osallistunut paikallisiin suomalaistapahtumiin niin harvoin, että tunnen itseni enemmän ulkopuoliseksi hollanninsuomalaisten kuin hollantilaisten kanssa.

Illalla satoi loskaa lunta. Kävin lähikaupassa yöpuku ja toppatakki päällä, villasukat osittain paljaiden säärien peittona, ja tunsin itseni hulluksi suomalaiseksi.

Työviikko päättyi romanttisissa merkeissä: saimme avomiehen kanssa vihdoin syötyä sen fondueillallisen, jota suunnittelimme jo monta päivää sitten. Hyasintin tuoksua, omenanpalasia, patonkia, kirsikkatomaatteja, valkoviiniä ja vähän muitakin juttuja kuin hei, taas tuli kakka, voitko tuoda tullessas yhen vaipan.