Vuoden viimeiset päivät: 7. joulukuuta

Yö oli parempi kuin odotimme. Aamulla puoli kahdeksalta hiivin hiljaisen asunnon ovesta ulos ehtiäkseni Haagissa yhdeksältä alkavaan kokoukseen. Taivas oli vaaleanpunainen.

Yritin olla olematta huolissani mahdollisesti vatsatautisesta taaperosta ja luottaa siihen, että no news is good news. Vaan eipä se äidin huoli järjen ääntä kuuntele.

Tein töitä hirmuisen tehokkaasti ja lähdin puoli kolmen maissa takaisin Utrechtiin taaperon kaksivuotisneuvolaa varten. Avomies olisi voinut hoitaa sen yksin, mutta halusin olla paikalla, kun taaperoa käsketään tekemään temppuja.

Neuvolalääkärin huoneeseen päästyään vaippa-asuinen taapero riensi lelujen kimppuun. Hän ei suinkaan heti noudattanut lääkärin käskyä pinota palikoita päällekkäin, vaan sanoi EI ja teki täysin coolina ensin loppuun aloittamansa rengashomman. Minä kihisin ylpeydestä – niin sitä pitää, tyttäreni, omaan tahtiin vaan, älä anna isompien määräillä!

Lääkäri kysyi lopuksi, osaako taapero sanoa useampia sanoja peräkkäin. Taapero ei muodostanut lausetta kenenkään pyynnöstä, vaan tuijotti meitä kaikkia pokkana. Hetkeä myöhemmin hän vastusteli pukemista kahdella kielellä: Hoeft niet pyjama aan! Ei laita pyjamaa!

Kaikki oli siis hyvin, ja seuraava neuvolakäynti on vasta kolmivuotiaana eli vuoden päästä. Olin ihmetellyt näitä kovin harvakseltaan tapahtuvia neuvolakäyntejä (14 kk, 2 v, 3 v jne), mutta nyt selvisi, että meiltä oli jäänyt yksi reissu välistä, kun ei ollut kutsuttu. On kuulemma ruuhkaa.

Kävin illalla vielä pokkaamassa kukkaset yhdestä biopankkien neuvontaelimestä, jossa olen ollut potilasasiantuntijana parin vuoden ajan. Päätin jokin aika sitten lopettaa kaikki vapaaehtoishommat ja keskittyä vapaa-ajalla ensisijaisesti perheeseen, kuorolauluun ja nukkumiseen.

Joskus saatan jotain kirjoitellakin.