Käväisin viime viikolla Prahassa

En ole mielelläni yhtäkään yötä erossa taaperosta. Minulle tulee niin helposti ikävä.

Olen saanut vältettyä työmatkailua valitsemalla työn, jota voi tehdä pääosin tietokoneen äärellä ja usein jopa ihan kotosalla. Viimeisen vuoden aikana olen joutunut vain kerran Lontooseen ja kerran oman firman hommiin Madridiin. Jälkimmäisellä matkalla perhe oli mukana, joten sitä ei lasketa.

Viime viikolla Prahassa järjestettiin kuitenkin tismalleen työtehtäviini sopiva kurssi. Olisin ollut hölmö, jos en olisi lähtenyt.

Lähdin matkaan maanantaina iltapäivällä. Avomies käski nauttia parista yöstä, joina kukaan ei (toivottavasti) herättäisi minua. Lupasin yrittää.

Hotellini Prahassa oli nimeltään Don Giovanni, Mozartin kuuluisan oopperan mukaan. Sinne päästäkseni istuin viivästyneen, ilmakuoppaisen lennon jälkeen noin tunnin taksissa ja voin pahoin. Ajattelin ottaa lääkkeeksi pienet torkut.

Avasin huoneen numero 744 oven ja näin pöydällä kaksi avattua olutpulloa. Päivittelin mielessäni huonoa kerrossiivousta ja huomasin samalla, että huoneesta löytyi myös kaksi matkalaukkua, sängyn päälle heitetty pyyhe ja kasa miesten kenkiä. Päätin häipyä saman tien.

Menin hieman säikähtäneenä hotellin vastaanottoon, jossa kohauteltiin olkapäitä. Vastaanottovirkailija antoi minulle uuden huoneen ja vakuutti, että kyseessä oli ollut ainutkertainen erehdys. Edelliset vieraat eivät ehkä vain olleet kirjautuneet ulos. Täysin ymmärrettävää, olihan kello vasta 18.

Sporttinen työkaverini oli saapunut Prahaan jo aamupäivällä ja ehtinyt kävellä askelmittarinsa mukaan melkein 20000 askelta. Päätimme kuitenkin lähteä vielä Prahan vanhaan kaupunkiin syömään, kulinaristeja kun olemme.

Prahan kauniiseen vanhaan kaupunkiin pääsi metrolla noin vartissa.

Olin laittanut Prahaan saavuttuani Facebookiin viestin, jossa kysyin ravintolavinkkejä. Sain monta hyvää ehdotusta: panimoravintola U Fleků, Restaurant Aromi, Výtopna Railway Restaurant, Café Savoy ja U Modrého hroznu. Valitsimme vanhan opiskelukaverini ehdottaman kellariravintolan nimeltä Klub Architektů (uusi nimi: Dutá hlava). Valinta osui nappiin – ruoka oli tosi hyvää ja sieltä sai juustokakkua.

Illallisen jälkeen kävimme pällistelemässä Prahan siltoja ja mielimme jokiristeilylle Vltava-joelle. Tajusimme kuitenkin, ettei meillä olisi tarpeeksi aikaa tehdä mitään turistijuttuja.

Yöllä heräsin kerran klo 2 miettimään, mahtaako taapero nukkua hyvin.

Herätyskello soi tiistaiaamuna klo 6.30 ja raaka totuus oli, etten suinkaan ollut tullut Prahaan nukkumaan, vaan työmatkalle. Oli noustava sängystä ja lampsittava kurssipaikalle.

Tsekkiläiset kollegani osaavat kestitä vieraansa. Seuraavien kahden päivän aikana meille tarjottiin paljon hyvää, rasvaista ruokaa: lämmintä lounasta, kakkuja, leivoksia, välipalasämpylöitä. Suureksi yllätykseksemme pääsimme myös illallisristeilylle Vltava-joelle. Kannattaa joskus ilmoittautua social eventiin, vaikka onkin introvertti.

Sain puhelimeen jatkuvasti kuvia ihanasta taaperosta, jolla näytti olevan kotosalla tosi kivaa.

Toisen päivän iltana minulla oli kova hinku kotiin. Menin ajoissa sänkyyn, mutta sain unta vasta yhden maissa. Olin ehkä syönyt vähän liikaa. Se niistä levollisista öistä.

Kurssi oli ammattini kannalta erittäin hyödyllinen, ja oli mukava tavata samantapaista työtä tekeviä ihmisiä muista EU-maista. Parhaimmat kahvitaukokeskustelut (ja -kikatukset) sain tietenkin taas aikaiseksi virolaisten kollegojeni kanssa. Aina sama juttu.

Olin suunnitellut paluulennon niin, että ehtisin halimaan taaperon ennen kuin hän käy nukkumaan. Lento oli myöhässä. Sen lisäksi jouduin tsekkaamaan käsimatkatavarani sisään ja odottamaan niitä Amsterdamin Schipholilla. Siinä vaiheessa, kun junakin oli myöhässä, aloin olla tulisilla hiilillä.

Onneksi avomies sai taaperon pysymään hereillä.

Kotiinpaluu oli ihanaa. Minut vastaanotti pieni käsiään ojentava tyttö, joka hihkui äitiii, mamaaa ja oli silmin nähden iloinen, että olen tullut takaisin.

Myöhemmin illalla avomieskin tunnusti, että on kiva, kun olen taas kotona. Vaikka kaikki menikin tosi hyvin. 

Omaan sänkyyn päästyäni hykertelin onnesta ja ajattelin, ettei yhtään harmita, vaikka joutuisin keskellä yötä heräämään ja etsimään kadonnutta tuttia.