Suomalaisen Naisen Päivät Alankomaissa

Osallistuin viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Alankomaissa vuosittain järjestettäville Suomalaisen Naisen Päiville. Tällä kertaa paikkana oli Garderen, joka sijaitsee noin 45 minuutin ajomatkan päässä meiltä.

En ole viime vuosina tuntenut tarvetta viettää aikaa nimenomaan naisten tai suomalaisten kanssa. Muutaman hyvän Suomessa asuvan ystävän lisäksi kaveripiirini koostuu lähinnä hollantilaisista miehistä ja naisista.

Taaperon syntymän jälkeen minun on kuitenkin tehnyt mieli hakeutua suomalaisten seuraan. Oman äidinkielen puhuminen on taas tärkeää, ja uudessa elämäntilanteessa tuntuu hyvältä jakaa kokemuksia suomalaisten äitien kanssa. Suomalaisporukoissa minua ei pidetä hulluna, kun kerron, että taapero herää joka aamu vierestäni eikä omasta sängystään.

Ilmoittauduin päiville jo monta kuukautta sitten, ensimmäisten joukossa.

Avomies ja taapero veivät minut lauantaiaamuna tapahtumapaikalle, metsän keskellä sijaitsevaan Bilderberg-hotelliin. Kaartaessamme autolla hotellin pihalle katseeni osui parkkipaikan sisäänkäynnillä uljaasti liehuvaan Suomen lippuun. Pala nousi kurkkuun, ja sopersin avomiehelle jotain tyyliin oho, mä vähän herkistyin tosta lipusta.

Toinen yllättävä liikutuksen hetki tuli jo noin puolta tuntia myöhemmin, kun päivät avannut Mervi kysyi yleisöltä Onks kaikilla kaikki hyvin? Olin vaikeasti univelkainen, hikinen kiireisen aamun jäljiltä, hermona tulevasta yöstä ilman taaperoa ja vähän pihalla tuntemattomassa porukassa.

Silti kaikki oli suuressa mittakaavassa ihan hyvin. Sitä on tosiaan hyvä välillä pysähtyä miettimään.

Hyvät kyyneleet pyrkivät poskille moneen otteeseen sinä päivänä. Niitä nostattivat tutut laulut, tavarat, sanat, murteet ja nimet sekä yleinen kiitollisuus.

Monenlaisen kongressin, kuoromatkan ja tapahtuman vapaaehtoisena osaan arvailla, mitä tapahtuman järjestäminen on merkinnyt toimikunnalle. Viime hetken stressiä on varmasti ollut monen moista ja hommaa vähän liian paljon. Tästä ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään, vaan iloinen toimikunta yllytti osallistujat juhlariemuun ensi minuuteista lähtien.

Tänä vuonna Suomalaisen Naisen Päiville osallistui 120 naista. Tulijoita olisi ollut enemmänkin, mutta paikat loppuivat kesken. Päivät on järjestetty tämä vuosi mukaan lukien jo 29 kertaa.

Vuoden tähtivieras oli Pertti Nieminen alias Neumann alias Nipa, se popyhtye Dingon keulakuva. Epäilin viimeiseen asti aprillipilaa, olihan huhtikuun ensimmäinen päivä. Mutta kyllä se ihan oikea keski-ikäinen Neumann tepasteli juhlasaliin suomalaisen Naiskuoro Taikan laulun saattelemana.

Saimme ottaa kuvia. Avomiehen ottamassa valokuvassa näkyy poseeraukseen tottunut Neumann, hämmentynyt taapero ja hillittömästi kikattava minä.

Kuvauksen jälkeen heiluttelin hei heit tyttärelle ja avomiehelle ja siirryin nauttimaan runsaasta ja herkullisesta hollantilaisbuffetista.

Ruokaa oli päivillä paljon ja se oli hyvää. Introverttiydestäni huolimatta istahdin syömään vieraisiin pöytiin ja tutustuin moniin suomalaisnaisiin. Ruokapöytäkeskustelujen yhteydessä sain pari hyvää vinkkiä lapsen kaksikielisyyteen liittyen: a) varmista, että hollantilaisessa koulussa toiseen kieleen suhtaudutaan positiivisesti ja b) älä luovuta, vaikka murrosikäinen ei suostu puhumaan suomea.

Osallistuin viikonlopun aikana kolmeen workshoppiin. Workshoppien (vapaaehtoiset!) ohjaajat ovat hollannissa asuvia yksinyrittäjiä tai muita taitavia ammattilaisia. Aiheita oli numerologiasta bootcampiin ja uravalmennuksesta yinjoogaan.

Olin valinnut käsitöitä ja joogaa. Virkkasin pannulapun, nautin vinyasajoogatunnista ja tein elämäni ensimmäisen himmelin. Olen ylpeä tekeleistäni. Pannulappu roikkuu nyt keittiössä ja himmeli vessassa.

Virkatessa ja himmeliä pujotellessa rupattelimme pienryhmässä kaikenlaisista asioista. Se oli rentouttavaa. Jutuista olisi saanut hauskan ääninauhan: Mulla on tässä tosi iso reikä. Mä paan tän tänne. Tässä väsyy käsi.

Vinyasa-tunti oli muistaakseni ensimmäinen suomenkielinen joogatuntini ikinä. Joogasimme huoneessa, jossa oli mattona tekonurmi. Ikkunasta oli näkymä metsään.

Joogatunti oli täydellinen, se sisälsi hikikarpaloita ja onnenkyyneliä. Loppurentoutuksen aikana savasanassa lojuessani se koko päivän hollilla ollut kuuma kyynel nimittäin lopulta vierähti poskelleni.

Joogatunnin jälkeen pääsin hotellin saunaan. Sauna osoittautui oikeaksi saunaksi, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että siellä sai heittää löylyä. Viisaimmat kanssasisaret olivat ymmärtäneet ottaa mukaan siideriä. Oli ihana saunoa suomalaisten kanssa. Kukaan ei maannut lauteilla, ei tarvinnut olla hiljaa eikä tiimalasiin koskettu.

Avomies lähetti positiivisia tekstiviestejä. Kotona oli kaikki hyvin.

Illan juhlien pukuteema oli sinivalkoinen. Olin itse ennen päiviä ollut liian kiireinen miettimään asuvalintoja. Juhlavamman asun puutteessa pukeuduin arkisesti perkelepaitaani. Se on paita, jossa lukee perkele.

Monet osallistujat olivat panostaneet asuihinsa. Parhaimman asun palkinnon voitti ansaitusti kolmen lentoemännän porukka, joka edusti muka erästä F-alkuista lentoyhtiötä. Yksi heistä oli aiemmin illalla ohikulkiessaan ojentanut minulle muovipillin heikon hapen varalle.

Juttelin yhden osallistujan kanssa, joka oli viettänyt opiskeluaikansa Mikkelissä ja muuttanut sen jälkeen Kiinaan. Hän ei ollut varma, kumpi aiheutti suuremman kulttuurishokin. Ymmärrän.

Vähän ennen kymmentä Neumann aloitti akustisen konserttinsa. Osasin laulaa mukana yllättävän monta biisiä. Monet sanoituksetkin aukesivat vasta nyt. Kyllä kaiken maailman paulocoelhot kalpenevat, kun Neumann laulaa elämä on helppoo silloin kun on joku josta pitää kii.

Joihinkin teksteihin tosin oli yhtä vaikea samaistua univelkaisena 40+ äitinä kuin aikoinaan 10-vuotiaanakin. Lauloin täyttä kurkkua Lähetyssaarnaaja-biisin kertosäettä mä kanssas rakastelen taas ja taas ja taas ja taas ja mietin yeah, right.

Neumannilla on edelleen kaunis ääni. Jos olisin pistänyt silmät kiinni, olisin voinut kuvitella itseni sille Dingon keikalle, jolle vanhempani eivät minua 80-luvun puolivälissä päästäneet.

Konsertin jälkeen alkoi diskoilu. Olen itse niin tylsäunivelkainen, että minun oli pakko mennä pois melusta. Hiivin ennen puolta yötä huoneeseeni lukemaan sanomalehtiä ja vetelemään hirsiä. Aamiaisella kuulin, että juhlat olivat jatkuneet pienellä porukalla aamuseitsemään saakka. Respektiä!

Ensi vuonna Suomalaisen Naisen Päivät täyttää 30 vuotta. Syvässä kiitollisuuden puuskassani minun tekisi mieli ilmoittautua vapaaehtoiseksi, mutta käytän tulevana vuonna kaiken ylimääräisen ajan ehkä kuitenkin nukkumiseen.

Sitäkin vetreämmäksi riviosallistujaksi aion ensi vuonnakin, koska kyllä me persjalkaiset suomalaiset naiset olemme ihania. Mehän olemme hauskoja, vähän hulluja ja tosi lämpimiä.