Hulivilimummo digiarkistossa

Hollannissa asuessani olen usein harmitellut sitä, etten osaa vastata kunnolla Suomen historiaa koskeviin kysymyksiin. Yleissivistyksessäni on aukkoja, koska en ollut kouluaikoina yhtään kiinnostunut historiasta. Edes mukava ja pätevä opettajani ei saanut minua innostumaan yleishistoriasta tai yhteiskuntaopista.

Ihmisten henkilökohtainen historia minua sen sijaan on kiinnostanut aina. Rakastan elämäkertoja, vanhusten tarinoita ja entisajan arjesta kertovia dokumenttielokuvia.

Lapsena selailin mielelläni mustavalkoisia valokuvia, joita mummoni säilytti punaruskeassa puulaatikossa. Valokuvia katsellessamme mummo kertoi seikkaperäisesti lapsuudestaan Laatokan Karjalassa, evakkomatkasta ja sodanjälkeisestä elämästä Mikkelin maalaiskunnassa. Minä suorastaan ahmin mummon juttuja ja pyysin häntä kertomaan samat tarinat uudestaan ja uudestaan.

Vähän aikaa sitten entinen työkaverini kirjoitti Facebook-sivullaan Kansalliskirjaston digitoiduista sanomalehdistä. Minulta oli moinen aarrearkku jäänyt kokonaan huomaamatta. Menin saman tien tutkimaan sivustoa, jolta löytyvät kaikki Suomessa vuosina 1771-1920 ilmestyneet sanomalehdet.

Jäin koukkuun koko loppuillaksi.

Vanhimmat sanomalehdet ovat pääosin gifusuomea eli painettu sillä tutulla vaikealukuisella pastillifontilla. Niistä voi kuitenkin tehdä sanahakuja ihan nykykirjaimilla.

Innostuin tutkimaan karjalaisia sanomalehtiä, joista yritin etsiä sukulaisteni nimiä. Törmäsin (ehkä) isoisoisäni karanneeseen ruunaan sekä yhteen hevosen jalkoihin jääneeseen sukulaiseen. Suurempaa wammaa ei hän liene saanut.

Varsinainen julkkis oli kuitenkin äidinisänäitini.

Sukututkimusta tehnyt veljeni oli jo aiemmin kertonut minulle villistä isomummostamme. Lehti-ilmoitusten mukaan palvelustyttönä toiminut Miina oli karannut isännältään. Kimpaantunut työnantaja laittoi joulukuun 1896 Laatokka-lehteen ilmoituksen, jolla hän kielsi ketään antamasta töitä karkulaiselle.

Aiemmin samana vuonna Miina-piika oli karannut toisesta talosta.

Ilmoitukset saavat minut hykertelemään. Tuohon(kaan) aikaan ei varmasti ollut viisasta eikä sopivaa karata työpaikalta, vaan omapäinen Miinapa otti ja lähti. Hänen ensimmäinen lapsensa syntyi pari vuotta myöhemmin.

Karkumatkailmoitusten lisäksi herkuttelin vanhoilla mainoksilla. Huokailin, naureskelin, hämmästelin. Ihastelin ihania fontteja, kauniita sanoja ja hassuja lauseita.

Palstatilaa saivat muun muassa kadonneet muhvit, tuoreet kalossit, kauranpahnat, iltamat, vankkarakenteiset porsaat, hankmoäkeet, rippikoulutytöille sopivat pukukankaat, ruuanlaittoon tottunut palvelija, nuoret pystyvät miehet, puhelinkaapit, kahvikaramelli, surullinen ilmiö, huokea höyryalus, kuivatut suolet, mieskaitsija ja harmaa kaniini.

Juuri ennen nukkumaanmenoa tajusin, että digiarkistosta löytyy myös paikallislehti Mikkelin Sanomat. Olin onneni kukkuloilla.

En malta odottaa vapaailtaa, jonka voin käyttää selailemalla syntymäkaupungissani 1900-luvun alussa ilmestyneitä sanomalehtiä. Saatan löytää tuttuja rakennuksia, kadunnimiä ja sukunimiä.

Nostalgiaan taipuva ulkosuomalainen tarttuu helmoihinsa, niiaa ja kiittää Kansalliskirjastoa koko sydämestään.