Vauvan eka vuosi: 1. kuukausi

Aloitan jännittävän jatkokertomuksen: kirjoittelen muiden juttujen lomassa vauvan ensimmäisestä vuodesta, kuukausi kerrallaan. Olen kirjoittanut koko vuoden päiväkirjaa, jonka avulla voin palauttaa mieleeni tärkeimmät tapahtumat ja tunnelmat. Huomaan, että olen unohtanut jo monta asiaa, jotka haluaisin muistaa.

Vauva syntyi joulun alla 2015. Olen kertonut keisarileikkauksesta aikaisemmassa postauksessa. Tytär oli tomera ja hyväkuntoinen 3,1-kiloinen höpönassu, jolla oli vahva niska. Itselläni oli vähän ongelmia suoliston kanssa, joten pääsimme sairaalasta kotiin pari päivää aiottua myöhemmin, jouluaatonaattona.

Meillä ei ollut juurikaan kokemusta vauvanhoidosta, mutta sairaalapäivien aikana ehdimme oppia perusasiat – ainakin kymmenellä eri tavalla. Jokaisella hoitajalla oli tietenkin oma ainoa oikea tapansa. Tämä koski myös imetystä. Minun kärsivällisyyteni oli koetuksella, kun ensimmäisinä päivinä sain sata erilaista imetysneuvoa. Itse uskoin, että kyllä se onnistuu sitten kun se onnistuu.

Hollantilaiseen tapaan meille saapui heti kotiin palattuamme hoitaja (kraamverzorgende, holl.) avustamaan vauvan hoidossa muutaman tunnin päivässä siihen asti, kunnes vauva oli 10 päivän ikäinen. Kerron joskus tulevaisuudessa lisää tästä periaatteessa kätevästä hollantilaisesta hoitajapalvelusta.

Ensimmäisen meille pyrkineen hoitajan jouduimme käännyttämään heti ulko-ovelta, koska hän ilmoitti olevansa kovin flunssainen. Minua ei huvittanut ryhtyä yskimään leikkaushaavan kanssa, eikä vastasyntyneen altistaminen räkätaudille tuntunut kovin järkevältä.

Ensimmäisenä kotipäivänä myös neuvolan täti tuli yllätyskäynnille testaamaan vauvan kuulon. Neuvola vieraili uudelleen silloin kun vauva oli kahden viikon ikäinen. Myös sairaalasta tultiin kerran kotikäynnille tarkistelemaan, että kaikki oli kunnossa.

Muistan ensimmäisestä viikosta sen, että minulla oli kova tarve vain makailla vauvan kanssa parisängyllä kaikessa rauhassa. Olin onnellisessa kuplassa kipeästä leikkaushaavasta huolimatta.

Imetys alkoi parin päivän sisällä sujumaan ihan hyvin. Tavanomaiset au!-hetket kuuluivat asiaan. Imetin lapsentahtisesti, joten alussa siihen meni tietenkin suurin osa päivästä. Meillä oli makuuhuoneessa co-sleeper, josta sain kätevästi vauvan viereeni yöllä. Tai no, kätevästi ja kätevästi, leikkaushaava kyllä vaivasi alussa sen verran, että kovin sulavasti en sängystä noussut vauvelia käsittelemään.

Vauvan vuorokausirytmi oli normaaliin tapaan hakusessa ja niinpä ensimmäisen kuukauden aikana avomies nukkui yritti pysyä hereillä osan yöstä vauva rinnallaan, kunnes taas vaihdoimme vuoroa. Vauva nukkui yleensä ihanan makeasti avomiehen lämpimässä syleilyssä. Jännitimme kuitenkin molemmat sitä, että vauva tippuisi tai liiskautuisi. Olen ymmärtänyt, että tämä huoli vauvan hengissä pysymisestä on aika tavanomainen, nukkui vauva missä tahansa. Hyvin on luonto nämä hoiva-asiat järjestänyt.

Hyvää säkää oli se, että avomies oli suunnitellut olevansa joululomalla juuri sen ajan, josta muodostui vauvan ensimmäiset kaksi ja puoli viikkoa. Hollantilainen isyysvapaa kun on surkean lyhyt, kuten kirjoitin aiemmin.

Olin ensimmäistä kertaa yksin kotona vauvan kanssa kokonaisen päivän silloin kun vauva oli 16 päivän ikäinen. Varasin itselleni syömistä ja juomista sohvapöydälle, katselin iPadistä suomalaista Syke-sarjaa ja imetin. Vauvan rytmi päivällä oli siinä vaiheessa 3 tuntia unta, imetys, 3 tuntia unta jne. ja hän halusi mieluiten nukkua äidin tai isän sylissä. Öisin imetin tiheämmin.

Vauvalle oli pitänyt antaa nimi kolmen arkipäivän kuluessa samalla kun avomies kävi rekisteröimässä uuden perheenjäsenen kaupungintalolla. Mielenkiintoista on se, että rekisteröintiin ei tarvita mitään syntymätodistusta, josta ilmenisi syntymäpäivä. Aikamoinen luottamus valtiolla on meihin tuoreisiin vanhempiin.

Meillä kävi heti kotiin tultuamme kavereita ja perhettä kylässä lähes päivittäin, kuten täällä päin on tapana. Syntymästä oli ilmoitettu yli sadalle perheelle erityisellä syntymäkortilla, jossa ilmoitettiin vauvan nimi, syntymäpäivä, mitat ja meidän yhteystietomme. Olimme postittaneet syntymäkortit jo sairaalasta, joten ne saapuivat useimmille jouluaattona tai heti joulun jälkeen.

Ensimmäisen kuukauden aikana meillä kävi kylässä 17 ruokakuntaa. Tahti kuulostaa ehkä hurjalta mutta vierailut olivat lyhyitä ja itse asiassa aika hauskoja. Jos väsyin, lähdin toiseen huoneeseen imettämään.

Vierailuja varten käytössä oli vauvan oma vieraskirja. Siitä hän voi joskus itse lukea, ketkä kaikki häntä ovat käyneet ihmettelemässä. Vierailujen aikana vauva yleensä nukkui sikeästi vaakatasoon menevässä sitterissä tai äidin/isän sylissä. Emme siirrelleet häntä sylistä syliin pahimpana flunssakautena, emmekä halunneet herätellä häntä turhaan. Siksi suurin osa ensimmäisen kuukauden vierailijoista sai katsella vauvaa sopivalta etäisyydeltä. Vain muutama valittu vieras sai käärön syliinsä.

Noin kaksi kertaa viikossa kylvetimme vauvaa, alussa haparoivin ottein. Kylpyhetket eivät olleet mitään rentoja koko perheen hellittelyhetkiä, vaan lähinnä täyttä huutoa. Luovuimme siksi kylpyammeen käytöstä melko pian ja vauva ilahtui ilmiselvästi päästyään ensi kertaa suihkuun.

Menimme ensimmäisen kerran ulos vauvan kanssa silloin kun hän oli 10 päivän ikäinen. Voi että minua jännitti! Sydän hakkasi tuhatta ja sataa kun mietin, onko vauvan ehkä liian kuuma tai kylmä. Tuolloin oli noin 10 astetta lämmintä, joten ihan tundra- tai saharaolosuhteista ei ollut kysymys. Onneksi avomies oli rauhallinen kuin peruskallio ja tyynnytteli minua hyväntahtoisesti.

Uuden vuoden otin vastaan kotisohvalla imettäen.

Silloin kun vauva oli kolmen viikon ikäinen, olin itse toipunut sen verran hyvin, että pääsin vaunukävelylle vauvan kanssa kahden. Kävin mm. hoitamassa vauvan Suomen kansalaisuuteen tarvittavat paperihommat.

Noin neljän viikon iässä alkoivat mahakrampit, jotka häiritsivät vauvan unta. Yöt olivat silloin aika rauhattomia. Välillä hän kuitenkin saattoi yhtäkkiä nukkua esim. 22-04. Minäkin, periaatteessa. Tarkistelin koko ajan välillä, oliko kaikki hyvin. Avomies puolestaan heräili vauvan ääntelyyn.

Ensimmäisen kuukauden aikana vauvan paino nousi noin kilon. Hän osasi alusta saakka pitää niskaa ylhäällä maatessaan mahallaan, mikä oli minulle suuri yllätys. Mutta enhän tiennyt tuossa vaiheessa vauvoista montaa muutakaan asiaa.

Ensimmäisen kuukauden loppupuolella vauva hymyili, mahdollisesti välillä myös tietoisesti.

Päällimmäisenä ensimmäisen kuukauden tuntemuksista minulle jäi mieleen (paitsi pienoinen paniikki kaikesta) se, että minua itketti joka kerta kun joku sanoi, että vauva kasvaa tosi nopeasti. Halusin ajan pysähtyvän. Olin kirjoittanut veljen vaimollekin näin: Apua, kasvaako tää isoksi? Eiks tää jää tällaiseks tarrautuvaks apinaks?

Katso myös Joulukalenteri 2016 >>