Mikkelin tyttö

Olen syntynyt ja kasvanut (geboren en getogen, holl.) Mikkelissä lukuunottamatta vanhempieni harkittua hairahdusta Turkuun silloin kun olin pieni. Lähdin 19-vuotiaana Helsinkiin opiskelemaan ja muutin 26-vuotiaana Hollantiin, mutta vanhempani asuvat edelleen Mikkelissä.

Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni lämminhenkisessä rivitaloyhteisössä Tuppuralan kaupunginosassa aka Tupiksessa. Naapuriasunnoissa oli samanikäisiä lapsia, joiden kanssa minä ja veljeni leikimme kesät talvet, ulkona ja sisällä. Leikkitreffejä ei tarvinnut sopia; riitti kun juostiin kumpparit ja sukkahousut jalassa pimpottamaan naapurin ovikelloa. Melkein aina löytyi joku, jolla oli aikaa tulla leikkimään.

Rivitaloyhteisömme aikuiset tulivat ainakin lapsen näkökulmasta hyvin juttuun keskenään. Sitä nykyajan lastenhoidossa kaivattua yhteisöllisyyttäkin löytyi. Pihapiirin kodit tulivat tutuiksi, kun leikittiin milloin kenenkin olohuoneen lattialla tai herkuteltiin ruokapöydän ääressä. O:n äiti loihti eksoottisia herkkuja, kuten nokkossämpylöitä. S:n isän kanssa perkasin ensimmäiset kanttarellit. Oma äitini taas tuli pihan lasten keskuudessa kuuluisaksi makoisista letuistaan, minkä kyllä ymmärrän täysin.

9-vuotiaana ryhdyin kulkemaan linikalla Mikkelin keskustaan musiikkiluokalle mutta vapaa-aika kului silti usein Tupiksen kavereiden kanssa.

Teini-iässä siirryimme roikkumaan Särkän kitskalle tai nuorkalle eli nuorisotalolle. Tuppuralasta löytyi tekemistä myös murrosikäiselle. Pelasimme biljardia, tanssimme nuorkan discossa tai vain lojuimme nuorkan telkkarihuoneen sohvilla. Työllensä omistautuneet nuoriso-ohjaajat pitivät meitä silmällä. Minua veti puoleensa erityisesti nuorkan treenikämppä ja noin 15-vuotiaana pääsin ensimmäisen kerran taustalaulajaksi mikkeliläiseen bändiin.

Innostuin kovasti Mikkelin rikkaasta rockskenestä ja lähdin mukaan järjestämään Nuorisotoimen aktiivien kanssa konsertteja Vanhalla Sotkulla. Myöhemmin pääsin taustalaulajaksi vielä toiseenkin bändiin. Meillä oli keikkoja useammalla paikkakunnalla ja jopa Turun Down by the Laituri -festareilla.

Usein varhaiseen aamuun venyneestä keikkailusta huolimatta lukio-opintoni sujuivat mallikkaasti. Muistan ikuisesti ihanan sarkastisen matematiikanopettajani kommentin, kun menin kuulemaan ylioppilaskirjoitusten tuloksia Mikkelin Yhteiskoululle. Hän tokaisi opettajainhuoneen oven avattuaan ensimmäisenä: ”Ei olisi sinustakaan uskonut.” Tämä oli hänen jälkikäteen hauska tapansa kertoa minulle, että tulokset olivat tosi hyvät. Kunnon hikarina ehdin säikähtää oikein kunnolla, koska luulin reputtaneeni.

Tiettyyn ikään tultuani kulutin viikonloppuillat pääosin Keskusbaarissa eli KB:ssä. Sitä ennen Nuorisotoimen vapaaehtoistyö ja lauluharrastus pitivät minut kiireisenä eli poissa kadulta (van de straat houden, holl.). Ei kuitenkaan kirjaimellisesti: kiersin muiden mukana Mikkelin torin entistä parkkia varpaat jäässä etsimässä sitä kaikkein komeinta kuskia, joka sattui olemaan naapurin poika. Ja sitten kun viimein pääsin kyytiin kuuntelemaan Red Hot Chili Peppersiä lämpimään autoon, en tietenkään osannut sanoa oikein mitään. Pelkääjän paikka on nimensä veroinen.

Sama ujo Mikkelin tyttö minä olen vieläkin, maailma vain on opettanut vähän rohkeammaksi.

p.s. KB ei oo sponssanu tätä juttuu vaikka kyllä miulle ens kesänä siinä terassilla yks ilmane siideri kelpais.

p.p.s. Kyl miä mikkeliä osaavvieläki puhua.