Keisarileikkaus: oma kokemukseni

Kun viime vuoden toukokuussa täytin 40 vuotta, olin neljä päivää aikaisemmin saanut tietää olevani raskaana. Mikä lahja! Laskettu aika oli 7. tammikuuta 2016, loppiaisen jälkeen.

Odottava äiti käy Hollannissa ainoastaan kätilön juttusilla, jos kyseessä ei ole riskiraskaus. Tulehduksellisen suolistosairauden takia minä olin kuitenkin ihan raskauden alusta saakka sairaalalääkärin seurannassa.

Koska minulta on poistettu koko paksusuoli, pohdimme yhdessä lääkärin ja gastroenterologin kanssa sopivaa synnytystapaa. Molempi parempi, kuulemma. Olin itse sitä mieltä, että mitään repeämisriskejä en halua ottaa ja halusin ehdottomasti keisarileikkauksen. Lääkäreiden piti miettiä asiaa, mutta he tulivat (onneksi) lopulta kanssani samaan johtopäätökseen. Tärkeää minun tapauksessani olisi, että suolistokirurgi olisi valmiina rientämään apuun, mikäli vatsassani olisi ikäviä kiinnikkeitä tai muuta yllättävää aiemman ison leikkauksen jäljiltä.

Lääkärin mielestä paras aika sektiolle olisi raskausviikko 40-41. Minulle oli kerrottu, että jos sektio voidaan suunnitella etukäteen arkipäiväksi, voitaisiin todennäköisesti suorittaa ns. gentle section eli perhekeskeinen keisarileikkaus. Jos taas sektio tapahtuisi keskellä yötä tai viikonloppuna, olisi toimittava pienemmällä leikkaussaliporukalla eikä kaikki välttämättä menisi yhtä rauhallisesti. Tämä jännitti minua vähän, koska pelkäsin synnytyksen alkavan ennen laskettua aikaa.

Noh, orastava äidinvaistoni oli oikeassa tässä(kin) asiassa:

Torstai-iltana 17. joulukuuta kävin vielä kaupungilla ostoksilla avomiehen kanssa, vaikka oloni oli melko raskas. Raskausviikkoja oli sinä päivänä tasan 37+0 eli vauva oli täysiaikainen. Ahmin noin klo 20 aikaan pehmiksen HEMA-kaupassa Oudegrachtilla ja vaapuin kotiin.

Seuraavana yönä heräsin klo 01 siihen, että sänky oli märkä. Lapsivesi. Olin hyvin rauhallinen, herätin miehen ja soitin sairaalaan: Mulla piti olla suunniteltu sektio vasta kolmen viikon päästä – mitä mun pitäisi tehdä? Sairaala: No, voisit tulla tänne. Minä: Ehkä ihan hyvä idea.

Aloin pakkailla tavaroita. Synnytyskassini – hollanniksi vluchtkoffer eli pakomatkalaukku – ei ollut vielä valmis, koska olimme juuri edellisellä viikolla muuttaneet uuteen asuntoon ja muut tekemiset olivat muka olleet tärkeämpiä.

Yöpaita, sukat, hammasharja, kännykän laturi. Ai, mutta mitäs jos se vauva tulee, pitääköhän sille olla jotain vaatetta? Mitä niin pienelle laitetaan päälle? Vauvan vaatteet olivat vielä yhdessä isossa kasassa ja osittain kuivaustelineellä, tosi kätevästi väreittäin = kaikki koot 50-86 sekaisin.

Avomies varasi sillä aikaa kätevästi kännykällä vuokra-auton.

Saavuimme sairaalalle, jossa selvisi, että kyseessä tosiaan oli lapsivesi. Dûh. Vauvalla näytti kaikki olevan mallillaan. Lääkäri sanoi: Teistä tulee vielä tänään vanhemmat. Hämmentävää. Olimme suunnitelleet joululomaksi kahden viikon löhöilyä, pop cornia ja elokuvia.

Odottelu alkoi. Neljän aikaan yöllä minua oltiin jo kärräämässä leikkaussaliin, mutta sitten joku toinen tapaus olikin kiireellisempi. Odoteltiin lisää.

Aamulla kymmenen aikaan alkoivat supistukset. Tai no ei, vaan alkoi yksi supistus, jolle ei tullut loppua. Tämä saattoi olla suolistoleikkaukseen liittyvää kipua eikä mikään normaalitilanne, mutta ikävää se oli. Onneksi 45 minuuttia myöhemmin leikkaussalissa oli tilaa ja sain spinaalipuudutuksen. Avomieheni innostui ottamaan selfien leikkaussalin ulkopuolella. Kuvassa näkyy lyyhistyneessä asennossa leikkauskaavussa istuva tuskainen nainen sekä iloinen ja innokas tuleva isä.

Leikkaussalissa oli tosi lämmin ja hyväntuulinen tunnelma. Avomies pääsi istumaan viereeni leikkaussalivaatteissaan. Toisella puolella istui mukava anestesiahoitaja. Edessäni oli leikkausliina, jossa oli muovinen läpinäkyvä luukku. Luukku oli kiinni, joten en nähnyt toisella puolella työskenteleviä lääkäreitä tai leikkaussalihoitajia. He tervehtivät minua ja ryhtyivät nopeasti hommiin.

Jossain vaiheessa verenpaineeni laski hieman ja sain lääkettä, jotta minulle tuli parempi olo. Vauva oli jo laskeutunut sen verran syvälle lantiooni, että häntä jouduttiin työntelemään imukupilla toiseen suuntaan.

Juuri ennen kuin vauva vedettiin hitaasti ulos vatsastani klo 11.13, leikkausliinassa oleva ikkuna avattiin ja sain nähdä syntymän omin silmin. Hetki oli aivan ihmeellisen kaunis. Lääkäri painoi rääkyvän ja ruttuisen vauvan – maailman ihanimmat 3160 grammaa – ikkuna-aukkoa vasten antamaan minulle muovin läpi pusuntapaisen.

Vauva vietiin saman tien viereiseen huoneeseen lastenlääkärin tarkistettavaksi ja avomieheni sai mennä mukaan leikkaamaan napanuoran tyngän. Varsinaista napanuoran katkaisua hän ei hygieniasyistä saanut suorittaa. Parin minuutin kuluttua lääkäri tuli kertomaan minulle mm. että vauvalla on 10 sormea ja 10 varvasta. Muistan ajatelleeni: Ihan sama monta, tuokaa se heti tänne!

Tosi pian avomies toikin vauvan rinnalleni – kameran kellon mukaan siihen meni syntymästä laskettuna noin kuusi minuuttia. Vauva sai olla rinnallani leikkaushaavan ompelun ajan sekä heräämöön kärrätessä. Heräämössä sain jo heti (yrittää) imettää vauvaa.

En ole ihan varma, tapahtuiko vauvan syntymä puhtaasti gentle section -metodin mukaan, mutta minulle jäi kaikesta hellä ja kirkas muisto. Se oli leikkaussaliympäristöstä huolimatta kaunis alku äitiydelleni.