Dublinissa pitkää ystävyyttä juhlistamassa
Huhtikuussa 1998 osallistuin Madridissa järjestettyyn eurooppalaisten farmasianopiskelijoiden kongressiin. Minusta ja eräästä toisesta matkalle lähteneestä suomalaisesta opiskelijasta tuli Espanja-viikon aikana hyvät ystävät.
Opiskelijatapahtuman yksityiskohdat ovat unohtuneet, mutta muistan, että nauroimme paljon ja tanssimme salsaklubilla. Siitäkin olen varma, että joimme kuminaviinaa islantilaisten farmasianopiskelijoiden kanssa.
Jatkoimme hulinoita matkan jälkeen. Opiskelimme molemmat vielä muutaman vuoden, juhlimme Helsingin yössä ja vuoden 1999 kesällä interrailasimme kahdestaan Euroopan halki.
Valmistuin proviisoriksi, kävin läpi suuren leikkauksen, muutin Hollantiin, tuli lapsia. Ystävyytemme säilyi.
Nykyään asumme eri maissa ja tapaamme toisiamme vain pari-kolme kertaa vuodessa, mutta kirjoittelemme tekstiviestejä ja pidämme toisiamme ajan tasalla aina kun ehdimme ja muistamme. Ystäväni on käynyt Hollannissa ainakin kymmenen kertaa ja on yksi taaperon kummeista.
Olimme jo kauan sitten kirjanneet kalentereihimme aikomuksen juhlistaa kaksikymmenvuotista ystävyyttämme tämän vuoden huhtikuussa, mielellään muualla kuin Suomessa tai Hollannissa. Tilaisuus siihen tarjoutui, kun ystävälleni tuli juuri huhtikuussa työmatka Dubliniin. Päätin liittyä seuraan viikonlopuksi.
En ollut koskaan ennen käynyt Irlannissa, vaikka lentomatkaa Dubliniin on Amsterdamista alle puolitoista tuntia ja Aer Lingus -yhtiön koneella sinne pääsee vain vähän yli sadan euron hintaan.
Lensin Dubliniin eräänä perjantai-iltapäivänä. Olin ottanut lennolle mukaan pari lukematta jäänyttä naistenlehteä. Huomasin, että yksi niistä oli ilmestynyt sillä viikolla kun taapero syntyi 2,5 vuotta sitten – ei ihme, että lehti jäi lojumaan.
Tapasin ystäväni majapaikassamme, parhaat päivänsä nähneessä viiden tähden The Fitzwilliam -hotellissa, joka sijaitsee kauniin St. Stephen’s Green -puiston laidalla. Puisto kylpi kukkaloistossa.
Haimme ihan ensimmäisenä donitsit ja ihastelimme puistoa. Kävelimme sitten Temple Bar -alueen halki täpötäyteen The Church -ravintolaan syömään salaattia ja chilijuustoranskalaisia, mitäpä muutakaan.
Takaisin hotellille palasimme jo ennen yhdeksää Dublinin linnan ja sen puutarhan kautta. Minä rakastuin yhteen takorautaporttiin.
Lauantaiaamu oli ihanan hidas. Olin kyllä herännyt jo puoli seitsemältä ikävöimään taaperoa kuin hullu; aamut ovat hankalia kaukana unenlämpöisestä taaperosta. Tokenin onneksi vähitellen, kun sain siirrettyä ajatukset toisaalle: kävimme hakemassa aamupalaksi donitsit.
Tuijotimme donitsileipomon vitriiniä haltioituneina ja otimme valokuvia.
Yhdentoista maissa jaksoimme vihdoin lähteä turistihommiin. Ystäväni ehdotti junamatkaa Bray-nimiseen rannikkokylään, josta pääsisi kävelemään 7 kilometrin mittaisen merenrantareitin Greystonesiin. Olin vähän nihkeä suostumaan kävelyhommiin, koska pelkäsin, etten selviäisi perille saakka anemian takia.
Päätimme kuitenkin lähteä Brayhin katselemaan maisemia ilman sen kunnianhimoisempia suunnitelmia. Junamatka kesti noin 40 minuuttia, ja jo matkalla ihastuin Irlannin rannikkoon.
Brayhin päästyämme kävimme syömässä rantaravintolassa, ja siinä vaiheessa kun olin täyttänyt mahani herkullisella burritolla, halusin sittenkin lähteä vaeltamaan rantaa pitkin.
Reitti oli helppo ja sen verran kevyt, että kävelimme sen loppujen lopuksi kokonaan – onneksi! Maisemat olivat mahtavat: merta, kalliota ja kirkkaankeltaista rypsipeltoa silmänkantamattomiin. Aurinko paistoi ja ehdimme kävelylenkin aikana parantaa maailman toivoen hartaasti, etteivät meitä ohittavat ihmiset ymmärrä suomea.
Perille päästyämme kävimme juomassa cocktailit. Sitten meille selvisi, että Greystonesista pääsee lauantai-iltana junalla takaisin Dubliniin vain kerran tunnissa. Me – huolettomat matkailijat – emme tietenkään olleet tutkineet aikatauluja etukäteen, joten jouduimme juomaan yhdet oluet junaa odotellessamme päästäksemme pissalle kunnon vessaan.
Illalla kävelimme vielä pitkin Dublinia. Apple Watchini mukaan olin kävellyt päivän aikana peräti 18 kilometriä. Kävimme tankkaamassa menetettyjä kaloreita libanonilaisessa ravintolassa.
Ruuan jälkeen olimmekin taas valmiit yöpuulle. Salsaklubit jäävät meiltä nykyään väliin. Yö oli kuuma ihan muista syistä: hotellin ilmastointi oli lakannut toimimasta.
Olimme varanneet sunnuntaille myöhäiset paluulennot, jotta ehtisimme vielä katsella kaupunkia kaikessa rauhassa ja maksimoida Dublinissa vietetyn ajan.
Varhain sunnuntaiaamuna vilkaisin puhelinta ja luin uutisista, että Amsterdamin lentokenttä Schiphol oli suljettu sähkökatkoksen vuoksi. Häiriön syystä tai kestosta ei ollut tietoa. Säikähdin, etten pääsisi kotiin samana iltana.
Pienen (ison) panikoinnin jälkeen päätin lähteä lentokentälle jo aamupäivällä ja yrittää päästä aiemmalle lennolle. Illan viimeinen lento olisi liian iso riski: en ollut vielä valmis viettämään kolmatta yötä erossa taaperosta, en todellakaan!
Sanoin vähän haikeana heikat ystävälleni ja lähdin kotimatkalle. Minua harmitti, että missasin sunnuntain donitsin ja kiireettömän iltapäivän ystäväni kanssa. Vanhojen ystävien kanssa vietetty aika on nykyään kortilla, ja jokainen tunti on tärkeä.
On rentouttavaa viettää aikaa ilman kulttuurieroja ja puhua samaa äidinkieltä. Ilahdun joka kerta, kun huomaan, ettei parin tuhannen kilometrin välimatka haittaa ystävyyttä. Tavatessa kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että juttua on erityisen paljon.
Meillä on muuten ystäväni kanssa sellainen yhteinen ominaisuus, että unohdamme suurimman osan yhteisten matkojemme tapahtumista, paikoista ja ihmisistä.
Olemme kuin kaksi muistisairasta, kun juttelemme yhteisistä reissuistamme. Onnistumme palauttamaan mieleen vain muutamia välähdyksiä sieltä täältä: Prahan pelottavan taksimatkan, Slovenian raa’ahkot gnocchit, berliiniläisen hotellihuoneen väärinpäin asennetun oven, Uppsalan virustaudin, korfulaishotellin toogabileohjeet.
Dublinin donitsit.
